BACKLIGHT 02

Zamagni, Cristina

Italy / Italia

THIS IS NOT MY HOUSE is a project that tries to understand the sense of “not-belonging”.

The sense of “not-belonging” strikes us as a sudden sickness.

Painless, sometimes becomes a chronic form: modus vivendi.

… I’m coming back to my parents’ house after ages of wandering… And it’s not my house, it belongs to every hotel, all my friends’ houses that contained me for long time, my mother’s blood pressure pills, I’m wandering while everybody sleeps, searching some trails of me that surely passed from here. The pillow is too tough, the rice is too salted…

This sickness hits the sight that becomes more and more careless. I’m trying to put on record this personal sickness - not too much personal - extensible beyond all bounds or at least to all the people that I know.

(Subjective/Objective)

Painful consciousness that our dog is not our dog anymore, that our life has shifted on another level, and we can resign the property of places we cross.

Patients without shelter, we resemble more and more to that politics that talks of “the stranger”.

This is not my house is a state of non-consumistic sickness that makes you write your book on a train or on your beautiful Cappellini desk without any nostalgia and difference.

A travel towards a deeper “self” that erases part of the sight. The project is a sort of internal/external trip through this look that doesn’t see, but glimpses. Then there are pauses where the look becomes a stare: natural landscapes, sometimes casual objects, that because of their beauty, neutrality, allow themselves to be gazed upon.

TÄMÄ EI OLE MINUN KOTINI (This is not my house) on hanke, joka pyrkii ymmärtämään ”ei-kuulumisen” tunnetta.

”Ei-kuulumisen” tunne iskee meihin äkkinäisenä sairautena. Kivuttomana, joskus krooniseksi muuttuen: Modus vivendi.

...palaan vanhempieni kotiin vuosien vaeltelun jälkeen...eikä se ole minun kotini, se kuuluu kaikille hotelleille, kaikille ystävieni kodeille joissa oleskelin pitkään, äitini verenpainelääkkeet, vaellan muiden nukkuessa, etsien jälkiä itsestäni joita varmasti on tänne jäänyt. Tyyny on liian kova, riisi on liian suolaista...

Tauti iskee silmiin, joista tulee aina vain huolimattomammat. Yritän tallentaa tämän henkilökohtaisen sairauden - ei liian henkilökohtaisen - joka ulottuu kaikkien rajojen yli, tai ainakin niihin ihmisiin jotka tunnen.

(Subjektiivinen/objektiivinen)

Tuskallinen tietoisuus siitä, että meidän koiramme ei ole enää meidän koiramme, että elämämme on siirtynyt toiselle tasolle, että voimme luopua niiden paikkojen omistuksesta, joissa olemme käyneet.

Potilaita ilman suojaa, me muistutamme aina vain enemmän tapaa puhua ”vieraista”. Tämä ei ole minun kotini on epäkonsumeristinen taudin tila, jonka vallassa voi kirjoittaa kirjan junasta tai kauniista Cappellinin kirjoituspöydästä ilman mitään nostalgian tai suuren välittämisen tunnetta.

Matka syvempään ”minään”, joka pyyhkii pois osan näöstä.

Tämä projekti on tavallaan sisään/ulospäin suuntautunut matka katseeseen joka ei näe, vaan vilkaisee.

Sitten on hetkiä jolloin katse muuttuu tuijotukseksi: luonnonmaisemat, joskus arkielämän tavarat, jotka kauneutensa ja neutraaliutensa takia antavat katsoa itseään hartaasti.