Näkökulmia luxemburgilaiseen nykyvalokuvaukseen

Puhuttaessa tänä päivänä luxemburgilaisesta nykyvalokuvauksesta joudumme vanhentuneeseen kysymykseen kansallisuudesta ja kuulumisesta sellaisen ilmaisumuodon piiriin, joka ei ole enää tarkoin määriteltävissä.Kuitenkin, halumme keräillä, luokitella, määritellä saa meidät usein säilyttämään luokitustapoja, jotka eivät enää vastaa kyseisen taiteellisen työn luonnetta.

Itse taiteilijatkaan eivät aina siltä välty.Monet työskentelevät juuri sillä kuvataiteen ja valokuvauksen rajalla ja osallistuvat sekä valokuvanäyttelyihin että kuvataidetapahtumiin.Mihin sijoittuu luxemburgilainen nykyvalokuvaus ?  Onko se sisäistänyt kysymyksen esittämisestä ja itse valokuvaamisen aktista ?

Onko se ollut altis niille vaikutuksille joita valokuvan asema kansainvälisessä nykytaiteessa omaa ?

Muistuttakaamme lyhyesti, että 1980 luvun aikana luxemburgilaisten gallerioiden avautuminen uusille kansainvälisille suuntauksille toi mukanaan sellaisen kuvallisen taiteen kyseenalaistamisen, joka suosi puhtaasti maalaustaidetta ja näin se antoi pientä tilaa myös installaatiolle, videolle ja valokuvaukselle.

Tässä yhteydessä täytyy myös korostaa valitettavan lyhyesti toimineen Jocken Herlingin Galleria 52, joka oli omistautunut pelkästään valokuvalle.Sellaisten näyttelyiden myötä kuten Tom Drahosin teoksilla, se varmasti osallistui omalla tavallaan kehittämään valokuvasta käytyä keskustelua.

Tekijöiden puolella, ryhmä Zone 6, esitti jo 1986, oman vaihtoehtonsa suhteessa perinteiseen ajatukseen valokuvasta dokumenttina. Tämän ryhmän taiteilijat asettavat vastakohdaksi perinteiselle dokumentti valokuvaukselle muotoon perustuvan ( plastisemman ) tavan katsoa kuvaa..Heidän valokuviaan hallitsee subjektiivinen katse; ne eivät ole enää mimeettisiä tulkintoja vaan pikemminkin muistinvaraisia (mnemoottisia), ” rakennettuja ”, joskus manipuloituja.Samanaikaisesti tämän uuden lähestymistavan myötä, kehittyi myös keskustelua uudenlaisesta tavasta ajatella muotoon perustuvaa valokuvausta sellaisissa yhteyksissä kuin Dudelangen Galleria Nei Liichtissä ja Café Crème aikakausilehdessä.

Myös audiovisuaalisen keskuksen järjestämien kurssien aikana tavatut ansioituneet taiteilijat ja kokoelman perustaminen BCEE:hen ovat edesauttaneet nuorta luxemburgilaista valokuvausta kehittymään nopeasti ainutlaatuisilla valokuvateoksilla, suuri kokoisilla ja joskus osana luovaa prosessia, joka hyödyntää monia eri välineitä.

Täytyy myös muistaa muutama vuosi sitten avatut uudet tilat, jotka omistavat osan tai joskus koko ohjelmistonsa valokuvaukselle. Kuten Galleria Erna Hécey ( Nan Goldin, Andres Serrano…) ja Galleria Clairefontainen espace 2, joka on kokonaan varattu valokuvaukselle ( D.Appelt, P.Raynaud…) mutta myös Casino Luxemburg-Forum d´art contemporain (nykytaiteen foorumi) , joka on esittänyt merkittäviä valokuvateoksia eri näyttelyissään kuten esim. näyttelyssä ” The 90`s : A Family of Man ?” vuonna 1997.

Näistä uranuurtaja-taiteilijoista Luxemburgissa, jotka omaavat moninaisen näkemyksen valokuvauksesta, mainittakoon Luc Ewen ja Jean Luc Koenig, jotka siirtyivät negatiivien tai vedosten manuaalisesta käsittelystä digitaaliseen kuvankäsittelyyn tietokoneella.Nämä digitaaliset kuvankäsittelyt avasivat myös oven muille taiteilijoille, jotka luopuivat kuvan teosta perinteisin keinoin ja siirtyivät valokuvaan kuten Carole Chaine, Michèle Reuland ja Lucile Risch.

Muilla, jotka käyttävät välinettä analoogisella tavalla, siitä tulee kokeiluluontoista materiaalia jolla etsiä fiktiivisen ja symboolisen rajoja.Kuten Gast Bouschet:lla, Yvan Kleinilla, Michel Medinger:illä, kun taas Vera Weisgerberin installaatiot ja projisoinnit, Roger Wagnerin valokuvamaalaukset ja Christian Aschmannin tai Christian Mosarin portretit kuuluvat nykymaailman ikonografian.

Nuorten taiteilijoiden joukossa, Véronique Kolber käyttää hyväkseen omaa intiimiä arkeaan hyvin herkällä tavalla yhdistäen ulkoisesti banaalin näköisiä kuvia, fragmentoituja mutta puhuttelevia eräänlaiseksi fiktiiviseksi päiväkirjaksi.Thierry Frisch, toinen samasta koulusta kuin Kolber oleva nuori valokuvaaja on taas päättänyt soluttautua parhaan ystävänsä, eräänlaisen alter-egonsa, irlantilaisen perheen kotiin, voidakseen paljastaa meille yksityiskohtaisten valokuviensa avulla sellaisen popuraalikulttuurin, jonka tunnemme myös omaksemme.Kuten sarjassa Chubs and chasers, joka onnistuu tässä kuvailemaan tunnelmaa tietynlaisella runollisuudella.Samalla innolla mutta kenties varauksellisemmin, Robert Hornungin valokuvat , joiden inspiraation lähde on Luxemburg, mutta ovat toteutettu ollakseen yksinäisten aamuöisten kävelyjen kaikuja, kuuluvat sellaiseen kuvalliseen kehykseen, joka on täysin erilainen kuin ne valokuvat, joita kaupungistamme tunnemme. Nämä usein upean kalpeat ja epätarkat kuvat ovat lyyrisiä kuvauksia ihmisestä ja hänen kaupungistaan.

On siis vaikea määritellä nykyajan luxemburgilaisen valokuvauksen paikka.Monet eivät enää todella kyseenalaista valokuvaamisen aktia tai sisällytä sosiaalista referenssiä omaan taiteelliseen työhönsä.Luxemburgissa kuten muuallakin, elävät siis rinnakkain monet erilaiset tavat käyttää valokuvaa, jotka ulottuvat dokumenttaarisesta valokuvasta, digitaalisesti käsiteltyihin kuviin ja jotka ovat heijastus tietyllä viiveellä monista kansainvälisistä valokuvasuuntauksista.

Minusta näyttää siltä, että monet luxemburgilaiset valokuvaajat inspiroituvat suuntauksista, jotka nousivat esille viime vuosina kansainvälisessä valokuvakentässä eivätkä niinkään edusta tietynlaista kansallista identiteettiä.

Paul di Felice