Harri Laakso: Miten eilisen seminaarin teemoja voisi avata enemmän? Halusimme antaa keskustelulle tilaa. Mutta joku jäi ehkä kaipaamaan loppu…

Juha Allan Ekholm: Loppuvihellystä

HL: Niin. Mutta, juuri avoimuus ja ratkaisemattomuus on ehkä se tärkein juttu.

JAE: Olen istunut tänä vuonna kahdessa seminaarissa, joista toinen käsitteli valokuvausta ja huumoria ja toinen valokuvausta ja etiikkaa. Voiko olla kahta vaikeammin määriteltävää asiaa. Pointti on se, että asian ympärillä pyöritään ja sitä etsitään.

HL: Kyse on liikkumisesta reunoilla, ilman varsinaista määrittelyn halua. Vähän kuin tapasi liikkua alueella, jota kutsut yhteiskunnan reunamiksi. Onko mielestäsi kyse kuvaajan tietoisesta valinnasta vai asenteesta?

JAE: Mulle se on sekä että. Mutta kun se dösä tulee, millä mä menen kuvauspaikalle, näillä kysymyksen asetteluilla ei oikeastaan ole enää mitään merkitystä. On luotettava omaan etiikkaansa - siihen, että eri henkilöillä on eri kuva etiikasta ja että jokainen itse tuo siihen tekemisen oikeutuksen. Kuten minäkin lähiössä. Muuten ei pysty toimimaan.

HL: Ihminen kantaa mukanaan aina kysymystä oikeutuksesta - ennen kaikkea kysymystä, ei ratkaisua.

* * *

JAE.: Taiteessa ovat minusta kiinnostavia sellaiset hankkeet, jotka pakottavat jatkuvaan asenteiden uudelleenarviointiin. Monimerkityksellisyys kuuluu tähän päivään. Esimerkiksi Bertolucci esitteli tämän ajatuksen elokuvassaan ”1900”. Filmiä ei voi katsoa läpi joutumatta muuttamaan asennettaan kerta toisensa jälkeen. Elokuvassa tämä on mielestäni ymmärretty kauan ennen valokuvaa…

HL: Jossain haastattelussa Scorsese kehui Kubrickin elokuvaa Tri Outolempi sellaiseksi, että heti alkukuvista asti näki, että tässä elokuvassa voi tapahtua mitä tahansa, ja piti sitä lähtökohtaista avoimuutta hienona ja harvinaisena asiana ja tunteena.

JAE: On hienoa puhutella yleisöä näin. Taiteen tekeminen ei ole eettisessä mielessä sellainen valintakysymys, joka automaattisesti sulkisi muut näkökulmat pois. Vaan on olemassa rinnakkaisia asioita, jotka voivat olla voimassa samaan aikaan. Ja se antaa osalle jengistä päänvaivaa, että taidekeskustelua on vaikea käydä ”shakittamalla”. Omassa työssänikin pyrin löytämään ja esittämään asioita, joihin ei ole selkeää kantaa. Että jokin asia on ja ei ole samanaikaisesti jollakin tietyllä tavalla.

HL: Vilem Flusserin mukaan vastuullisuudessa on kysymys ennen kaikkia eri vastuullisuuksien ristiriidan tunnistamisesta. Onko se Suomi, jota haluat kuvata, ristiriitainen?

JAE: Mulla on klassinen viha-rakkaussuhde lähiöihin, joka on ristiriita. Mutta kaikki käy paitsi ristiriitaisemmaksi, myös vaikeammaksi kuvata. Mä uskon, että tuleville kuvaajasukupolville nämä asiat ovat jo tavoittamattomia. Ovet sulkeutuvat ja suomalainen yhteiskunta muuttuu koko ajan Myyrmanni Myyrmannilta sellaiseen suuntaan, että me eletään täällä kohta samalla tavalla kuin jossain Jenkkilässä, missä linnoittaudutaan ovien taakse, ja jos sulla ei ole rahaa asua sellaisella alueella, missä on vartijat ja kalasnikovit niin sä olet kusessa…

HL: Ilmapiiri muuttuu.

JAE: Kun me käytiin citymarketissa vaippa- ja muilla ostoksillla, siellä parkkihallissa tapahtui sellainen. Vauva oli kärryissä toisella puolella autoa…. Kohta ei uskalleta mennä edes toiselle puolelle autoa.. pelkäämättä, että se voitais napata sieltä… Kohta ei uskalla mennä edes ostoskeskukseen lähiössä. Eihän tästä puutu enää kuin se snaipperi tuolta katolta…

* * *

JAE: Minusta taiteilija astuu aina moraalin ja etiikan varpaille tehdessään työtä. Mä en tiedä, miten muuten voisi kommunikoida töillään. Etiikka on nukkuva mörkö, jota pitäisi kutitella, että se heräisi… Samoin pitäisi kutitella katsojien mielenrauhaa. Mutta sellaisilla keinoilla, jotka eivät vahingoita ketään.

HL: Seminaarissa Janne Seppänen kiteytti hyvin erään asia, yhdistäen toisaalta Malen näkökulman ja sen mitä itse seminaarin alussa esitin Baudrillardin ’näkökulmaksi’: Että on kaksi erilaista - ja vastakkaiselta vaikuttavaa - tapaa välittää asioista. Toisaalta voi yrittää ymmärtää ja auttaa, toisaalta voi antaa toisen pysyä ’toisena’; eli jonain vieraana, johon ei halua kohdistaa ymmärtämiseen sisältyvää vallankäyttöä. Molemmat tavat voi nähdä tapana kunnioittaa toista.

JAE: Tämän ajattelun voi muotoilla näin, mutta minun mielestä mielenkiintoisinta on työskennellä jossain välimaastossa. Sen lähtökohdan hyväksyen, ettei voi ymmärtää kaikkea ja kuitenkin ymmärtää samanaikaisesti. Esittää kuvia, jotka samanaikaisesti ovat näitä molempia, se on se haaste. Muussa tapauksessa olemme tilanteessa, jossa meillä on vain yksi vaihtoehto.

HL: Miten se käytännössä toteutetaan?

JAE: Jokainen ratkaisee sen omalla tavallaan. Itse olen lähtenyt siitä, että on olemassa pyrkimys kuvata jokin asia eli, että on jokin päämäärä, jokin kysymys. Mutta hyväksymällä samalla sen, että vastaus ei ehkä ole odotetun kaltainen. Suomen lippu pesulassa on minusta esimerkki siitä, mitä tarkoitan.

HL: Lippukuvassasi outoa on minusta se, että kuva on kellarissa kun sen pitäisi olla salossa. Kellarissa täällä, salossa jossain muualla. Maan alla - eikä ylhäällä liehumassa - oleva lippu on jotenkin käänteinen mielikuva, jossa jokin on merkittävästi nyrjähtänyt pois paikoiltaan.

JAE: Tuo on yksi viesteistäni… Mutta hyväksyä se, että ei ymmärrä kaikkea. Että on avoin omien ennakkokuviensa ulkopuolisille mahdollisuuksille. Niiden ohi voi kävellä - tai sitten niitä voi käyttää.

HL: Eräs etiikkaseminaarin ajatuksia olikin, että toista kunnioittava ’ei-ymmärrys’ saisi sijaa, edes hiukan.

* * *

HL: Vaikuttiko Dianan kuolema sinuun?

JAE: Kuulin siitä tuoreeltaan lähiössä. Kun Diana oli kuollut, tuntui maailma sielläkin hieman tyhjemmältä paikalta. Ihmisiä seisoskeli tarkoituksettomasti jalkakäytävillä ja rappujen edessä, suru oli kollektiivista. Samalla muuttui valokuvaajan työ taas hieman vaikeammaksi. Ihmiset luottavat taas hieman vähemmän. Siis siihen, että jonkun valokuvaamisella voisi olla millään tavalla rakentava tarkoitus.

HL: Eräs toinen tärkeä teema oli nykyhetken sitominen menneisiin tapahtumiin. Poikkeuksellisiin sellaisiin. Käydään joitain kuviasi yksitellen läpi…

JAE: Mä en halua tappaa kuviani, mutta mä kerron sen mikä on kerrottavissa. Esimerkiksi se viestilappukuva… Eräänä lauantaina, kun jälleen kerran ei tapahtunut yhtään mitään, kävin katsomassa erästä perhettä, jonka luona tuohon aikaan vietin monia lauantai-iltapäiviä. Eteisen komeron oven sisäpuolelta löysin tällaisen viestilappukokoelman, jota äiti oli säilyttänyt siltä varalta, että jos sama asia tapahtuu uudelleen, niin lappua ei tarvitse kirjoittaa uudestaan. Laput puhuivat minulle harvinaisen voimakkaasti. Sellaisenaan siitä ei kuitenkaan saanut kuvaa. Otin siitä yhden ruudun, menin työhuoneelle, tein vedoksen ja leikkasin jokaisen muistilapun erikseen ja laitoin uudelleen järjestykseen, miten ne olin itse lukenut. Järjestelin lappuja niin, että ne mahtuvat 6x9 negatiiville ja otin siitä kuvan. Tein vedoksen ja menin seuraavana lauantaina näyttämään. Sinne oli sillä välin ilmestynyt kolme lappua lisää.

HL: Olemme puhuneet ihmisiin lähiöissä (ja muuallakin) vaikuttavista varsin etäisistä asioista, esimerkiksi Dianan kuolemasta. Tavallaan nämä sinun kuvasi muistilapuista ovat periaatteessa täysin vastakkainen ilmiö, jossa sellaiset ihmiset, joiden pitäisi olla läheisiä (esimerkiksi äiti ja tytär) kommunikoivat varsin etäisen tuntuisella tavalla.

JAE: Viestilappukuva kertoo tavastamme kommunikoida. Elämme perheen sisälläkin yhä eristäytyneempää elämää eikä tätä kehitystä ilmeisesti enää pysäytetä. Ovet sulkeutuvat Myyrmanni Myyrmannilta ja tämä tapahtuu siis Suomessa, lottovoittajien syntymämaassa, vai miten se nyt meni. Monetkin kuvani kertovat itse asiassa jostakin yleisemmästä, jota on löydettävissä moneltakin eri yhteiskunnan alueelta. Lähiö on niissä lopulta vain viitekehys.

HL: Kuitenkin lähiöllä on kuvissasi keskeinen asema. Millaisia ne nykyisin mielestäsi ovat?

JAE: On olemassa joskus 90-luvulla vauhtiin polkaistu ohjelma siitä, että lähiöt ovat päin persettä suunniteltu, ja että sen takia ihmiset voivat huonosti siellä. Että ne on betonielementtejä, ja ettei niihin liity minkäänlaista inhimillistävää järkeä. Ja niinpä rakennettiin muutostöitä. Hissit muistuttaa ruotsinlaivan hissejä, tai luksushotellin hissejä, ja on marmoria ja on kaakelia ja on tällaisia asioita. Ja todellisuus on se, että se ei vaikuta millään tavalla siihen, että voiko ihmiset hyvin vai huonosti.

HL: Että se on jollain lailla kosmeettista?

JAE: Kosmeettisella hoidolla ei pystytä suomalaisen yhteiskunnan psyykkisiä vaurioita parantamaan. Suomalaisen yhteiskunnan helvetti on pehmeä helvetti. Täällä on kaikki ulkoa päin katsottuna niin hyvin, ettei kukaan pysty ymmärtämään, miksi täällä on Euroopan suurin itsemurhaluku, miksi te voitte huonosti ja miksi yleensä joku on niin masentunut. Täällähän on kaikki hyvin. Kelassa soi musiikki kun ihmiset hakevat sieltä asumistukea ja työttömyyspäivärahaa. Mutta meidän helvetti on sillä tavalla pehmeä. … Englannissa kun mä olen näyttänyt mun kuvia niin multa kysytään, että kuvaanko mä keskiluokan elämää. Ja mä olen ihmetellyt, että minkä takia tällainen kysymys… Mietin, että jos meillä on työttömyyspäivarahalla elävällä henkilöllä kotona mikroaaltouuni ja valkoiset seinät, niin se ei vaikuta hänen hyvinvointiinsa… Että meillä on sama helvetti, se on vain näennäisesti pehmeämpi.

HL: Helvetti on aina suhteellinen, vähän kuin marginaali.

JAE: Miten marginaalia muutoin voisi määritelläkään? Jos multa kysyttäisi nyt tänään, tai olisi kysytty eilen, että mikä on marginaali, mä varmaan olisin vastannut, että viime viikolla matkustin Helsinkiin tavallista aikaisemmin, se oli joku 5:30 bussi. Ja mä varsinaisesti heräsin vasta sitten siellä linja-autoasemalla kun mä huomasin, että jengiä nukkuu siellä viltein ja makuupussein varustettuina, Turun matkahuollon edessä, kuin Lontoon kodittomat. Että se marginaali on se Backlight, se neon-valo niiden nukkujien takana, tai se fikkarin valo sen jätkän kädessä, joka katsoi hetkeä myöhemmin kaikki roskikset läpi, että onko niissä ruokaa. Ja tää on Turussa, eikä missään Lontoossa… Se on marginaali.

HL: Mutta ethän sinä kuvaa sitä…

JAE: En minä kuvaa sitä. Jos hakisi marginaaleja, niin varmaan hakisi sitä toisella tavalla… Toi ajatus, että reuna-alueilta kuvaamalla voisi yrittää tavoittaa sitä, mikä on keskellä…Ajatus siitä, että näitten olosuhteiden asiat on meidän kaikkien yhteisiä asioita…Tuon aamun kokemusten seurauksena tuli sellainen olo, että itse asiassa se, mitä kuvaa, on oikeastaan erittäin tavallista. Kun ymmärtää marginaalin, ymmärtää myös oman tekemisensä kontekstin toisella tavalla. Kun kuvaan vuokralähiöitä, en kuvaa marginaaleja. Kuvaan elämäntapaa, joka koskettaa aika monia ihmisiä. Liikun reunoilla, mutta en marginaaleissa.

HL: Joskus kerroit , että Backlightin teemana oleva kriittisen autenttisuuden käsite kuvaa ehkä tarkimmin sitä, mitä etsit.

JAE: Puhuin muistaakseni siitä, etten vieläkään tiedä, mikä on se sana, joka lähinnä kuvaa sellaisia pyrkimyksiä kuin minullakin on. Dokumentti se ei ole, eikä ole koskaan ollutkaan. Kuulun itse valokuvaajasukupolveen, joka ei ole koskaan ymmärtänyt näiden valokuvamääritelmien rajoja tai niiden merkitystäkään. Mä en ole ikinä uskonut dokumentin käsitteeseen puhuttaessa valokuvasta, vaan olen ajatellut, että se tekijä haluaa välittää tietyn kuvan asiasta. Juhlalliselta kuulostavaa dokumentin määritelmää ”subjektiivisen näkökulman” painottaminen ei kuitenkaan pelasta. Nämä termit ovat piirileikkiä varsinaisen asian ympärillä. Mutta tällainen termi kuin autenttisuus tai kriittinen autenttisuus, se kuullostaa sikäli hyvältä, se tavallaan antaa enemmän tilaa. Luulen, että sellaista oikeaa sanaa ei ole.

HL: Oikeastaan kriittiseen autenttisuuteen kuuluu aina kysymys autenttisuudesta. Koko termi on oikeastaan kysymys.

JAE: Eilen puhuttiin myös valokuvasta ja sankaruudesta. Mä taas olen miettinyt, että jos haluaisi olla sankari, niin olisi helvetin paljon helpompia tapoja. Enkä mä sellaista viittaa asettaisi harteilleni, enkä toisaalta kenenkään muunkaan harteille. Valokuvaaja on vain osa kokonaisuutta.

HL: Sankaruuteen liittyy tietty määrätietoisuus, sitkeys ja päättäväisyys, mutta usein juuri epävarmuus on kiinnostavampaa…

JAE: Nuo eivät sulje toisiaan pois. Taide ja tiede eroavat siinä, että taide voi olla varma ja epävarma samanaikaisesti. Se metro-juttu [Luc Delahayen ihmisistä salaa metrossa ottamat kuvat] on mielestäni hyvä esimerkki tästä.

HL: Tässä on nyt sekaisin kaksi asiaa: kuva ja kuvaajan tapa lähestyä - se juuri, joka Baudrillardin tulkinnan mukaan ’sallii kohteen olla Toinen’.

JAE: Baudrillard höpöttää… Sitä se juuri ei salli - muuta kuin näennäisesti. Se jätkähän varasti ne kuvat. Ei ole kysymys siitä, että siinä sallitaan tai ei sallita.

HL: Mutta se on eri taktiikka. Tärkeä kysymys mielestäni onkin, kuinka taktiikka tulee näkyväksi. Onko valokuva tuomittu olemaan tekstiin yhdistetty tms. Tämä on oikeastaan se kysymys, jota Ilona Reiners kosketti luennossaan ja - joka on kysymys etiikasta.

JAE: Koko nykytaiteessa on tämä sama kysymys… Esimerkiksi ranskalaisen metrokuvaajan valokuvat eivät ole lainkaan puhuttelevia klassisessa valokuvauksen kontekstissa, mutta ovat kiinnostavia tässä toisessa eettisessä kontekstissa. Erilaisia valintoja tehdään esimerkiksi etiikan suhteen päästäkseen samaan päämäärään, kysyäkseen voiko näin esimerkiksi ajatella. Mutta, tämä ei ole vain valokuvan kysymyksenasettelu, vaan tämä on koko taiteen…

HL: Ja sen tavan, jolla ihminen lähestyy toista ihmistä.

JAE: Eivät nämä ole erillisiä asioita: taide, etiikka, ihmisyys… se tapa, jolla me täällä eletään.