BACKLIGHT 02

Hornung, Robert

Luxembourg / Luxemburg

Dear Tampere,

Honestly, I wouldn’t have believed it when I first arrived four weeks ago. At first sight it seemed as if there wasn’t anything worthwhile. Ok, there were the two lakes, and even more lakes all around them, the currents, a whole bunch of factories that don’t manufacture anything anymore. Buildings and cars that remind you of the 70ies…. Sure, some of the factories have been renovated with a lot of good will, and not all the cars are as old as Uli’s Peugeot. When I tell you that after only two days I felt more like crying than celebrating, will you believe me? Everything was just soooo quiet. There was no stress, no industriousness, there were no noisy crowds trying to communicate in a hundred different languages all at the same time, no stinking car line-ups… Oh, and the people, frighteningly detached … The language, neither Asian nor Russian nor Arabic, even though, somehow, somewhere, the letters looked a little familiar….

I really couldn’t understand anything. And I was going to have to live in this place for ten whole days?

Well, we gradually became closer, last but not least due to Uli Haas’ dedication (thank him on my part when you see him).

Tampere, I miss you.

Hope to see you again soon.

Yours, Robert

Rakas Tampere,

ihan totta, en olisi uskonut sitä kun saavuin sinne ensimmäistä kertaa neljä viikkoa sitten. Aluksi näytti siltä kuin siellä ei olisi mitään merkittävää. Ok, olihan siellä kaksi järveä, ja vielä enemmän järviä niiden ympärillä, virtauksia, koko joukko tehtaita jotka eivät valmista enää mitään. Rakennuksia ja autoja jotka muistuttavat 70-luvusta...Joo, onhan tehtaita kunnostettu hyvällä tahdolla, eivätkä kaikki autot ole yhtä vanhoja kuin Ulin Peugeot. Kun sanon, että vain kahden päivän jälkeen olisin herkeämmin itkenyt kuin juhlinut, uskotko minua? Kaikkialla oli vain niiiin hiljaista. Ei ollut stressiä, ei ahkeruutta, ei ollut äänekkäitä porukoita jotka olisivat yrittäneet kommunikoida sadoilla eri kielillä yhtä aikaa, ei löyhkääviä autojonoja...Niin, ja ne ihmiset, pelottavan eristäytyneitä...Ja se kieli, joka ei ole aasialaista, venäläistä eikä arabialaista, vaikka sen kirjaimet jotenkin näyttivät pikkaisen tutuilta...

En tosissaan ymmärtänyt mitään. Ja minunko pitäisi asua tässä paikassa kokonaiset kymmenen päivää?

No, meistä tuli vähitellen läheisemmät, eikä vähiten Ulin asialle omistautumisen takia (kiitä häntä puolestani kun tapaat hänet.)

Tampere, minulla on sinua ikävä.

Toivottavasti tapaamme taas pian.

Sinun Robert