Fabrizio GIANNINI

Switzerland / Sveitsi

Fabrizio Giannini’s blurred, blue-cast photographs depict a familiar everyday word in which sober highrise façades, unknown faces and neglected front gardens appear as signs of a contemporary environment. However, we encounter this world not on the street but by zapping through television programmes. Giannini’s way of recording, isolation and recontextualising the TV images re-opens the discussion about the definition of reality as a “digitalised simulation of itself” (Baudrillard). Everyday events that were once documented by street photography have been replaced by the reality of television, a reality which has achieved an equal status and is often hard to identify. This is the visual source and foundation stone of Giannini’s ‘home-made’ (TV) photo archive from which he extract isolated television moments which he records on video and then photographs, thus creating a superordinate fictitious context through new combinations of unconnected images.

This transformation process and the banalisation of the image on which it is based gives rise to reflections about the medium and its reception. The deconstructive procedure, symptomatic of the end of the 20^th century. Reflects an awareness of the lack of a lost (or non-existent) wholeness.

The fragmentary portrayals of single parts of the body and the blurring which negates all informative content evoke a subliminal fin-de-siècle mood.

Fiona Seidler

WWW

Fabrizio Gianninin epätarkat, sinisävyiset valokuvat esittävät tuttua arkimaailmaamme, jossa hillityt korkeitten rakennusten julkisivut, vieraat kasvot ja rappiolle päätetyt puutarhat talojen edessä edustavat aikamme elinympäristöä. Emme kuitenkaan kohtaa tätä maailmaa vain kaduilla, vaan myös hyppelemällä televisiokanavalta toiselle. Gianninin tapa tallentaa, eristää ja saattaa uuteen yhteyteen tv:n kuvia aloittaa uudelleen keskustelun todellisuuden määrittelystä ”digitaalisena simulaationa itsestään” (Baudrillard). Jokapäiväiset tapahtumat jotka ennen kuvattiin suoraan paikan päällä, ovat nyt korvautuneet television todellisuudella, todellisuudella joka on saavuttanut yhtäläisen arvon ja jota on usein vaikea identifioida. Tämä on Gianninin visuaalinen lähtökohta ja perusta, kun hän valitsee televisiokuvien arkistostaan yksittäisiä hetkiä jotka hän ensin nauhoittaa videolle ja sitten valokuvaa, täten luoden ylemmän tason fiktiivisen kontekstin yhdistelemällä ennestään toisilleen vieraita kuvia. Tämä muutosprosessi ja niiden kuvien banalisointi joille se perustuu, saa pohtimaan kyseistä mediaa ja sitä kuinka se otetaan vastaan. Tämä dekonstruktiivinen prosessi, 20. vuosisadan lopulle niin tyypillinen, heijastaa ehjän kokonaisuuden kadottamisen (tai olemattoman) tajua.

Ruumiin yksittäisten osien pirstotut kuvat ja epätarkkuus joka vie kuvilta pois niiden informatiivisen sisällön tuovat muassaan subliminaalisen fin-de-siècle-tunnelman.

Fiona Seidler