Welcome to the Backlight Photo Festival 2014 Blog

The idea of this blog is to open and strengthen the forthcoming Backlight theme and the festival structure with shared knowledge. For the blog Backlight will invite writers and researches from different professional and cultural backgrounds to provide a text related to the festivals theme. The blog contributes as a kick-off for the main event and functions as a two-way channel between the Backlight team, artists, other professionals and the audience.
The blog is based on openness and we want to encourage people to participate already in the very beginning. By combining artist involvement, audience and different viewpoints in early stage Backlight wants consciously to widen its role from platform provider to a continuous dialogue-natured event. The blog is open for comments, suggestions and conversation.

Please do not hesitate to participate!

Jakke Holvas: Mild manners dampen the economy: assessing economic confidence and non-economic trust

FI: Hillityt käytöstavat vapaan talouden esteenä. Arvioita taloudellisesta ja ei-taloudellisesta luottamuksesta

Maja&Reuben Fowkes: Trust in Curating and its Rifts

Juhani Vähämäki: Artists, researchers, journalists, freelancers: Notes on the new professions, their backgrounds and mentalitiess

FI: Taiteilija, tutkija, toimittaja, free-lancer: Muistiinpanoja uusien professioiden taustoista ja mentaliteetista

Nina Laine: Trust is an invisible commodity

FI: Luottamus on aineetonta lainaa [scrollaa englannin kielisen linkin loppuun]

Jakke Holvas is a journalist with the Finnish Broadcasting Company Yle. His dissertation, A Critique of Economic Metaphysics (2009), deals with limitsto the economy. One of Holvas’ concerns has been to reflect on what can and what cannot go under the rubric ‘the economy’. 

Mild manners dampen the economy: assessing economic confidence and non-economic trust

The economy is part of politics, and the aim of politics is human good. Thus Aristotle subordinated the economy to ethical ends.The current arrangement stands Aristotle on his head. Ethics is subordinate to economic ends, and the aim of politics is to save the economy (as has been the main mission of the EU since 2008).

The current economic metaphysics makes sense if you think of it like this: the economy exists independently as a distinct whole, but is nonetheless inseparable from us. The human mind is too weak to imagine alternatives. This, however, has always been the case. We are thus ardently assured that the economy, in one form or another, has always existed.

Sociologists Max Weber and Georg Simmel did contemplate an alternative arrangement, however, one that was predominant before the rise of the market economy and the sociology of money. Historian Karl Polanyi regarded the profit motive as having become, since the rise of the economy in the 1800s, the motive force behind almost all civic activity. It became the reference standard for judging one’s conduct and the daily goings on.

While the profit motive has been viewed as the basis for rational activity in the market, Polanyi compares it to religious zealotry. Walter Benjamin, for his part, viewed capitalism itself as a religion.

One of the more ecstatic Finnish expressions of this in recent times is Markets and Democracy (2012) by banker Björn Wahlroos. In it, the reality around us is viewed exclusively from the perspective of economic efficiency. The human world is subordinate to one burning principle, on which no limitations may be placed, even in a democracy, according to Wahlroos.

The economy needs freedom. Freedom is idolised by all who have been enthralled by the profit motive. Restriction, in contrast, is the domain of the non-economic. The non-economic is rooted in tradition and in regulation.

Commitment was a human value earlier, before the market cast its spell of freedom. The old world of magic and tradition began to fade as people committed to those ways proved weak generators of profit. While these people could not be called atheists — religion was a part of their daily lives —their potential religious extremism was subdued by their other customs and bonds. Dignity came before economic value. Commitment to family, custom and place was a matter of honour.

Perhaps the situation has really changed that much when one considers remarks by Wahlroos, and other of the modern faith, who noted how family bonds were still as of FY2012 a stumbling block preventing many family-run businesses from realising their full economic potential. In Polanyi’s terms, the bonds of kinship temper the religious raptures of profit. The ties that bind — such as tradition, folkways, family life, neighbourhood relationships, occupational norms — are the kinds of non-economic factors that are still able to keep the on-fire metaphysicians of the economy in check.

Considerately unconcerned

‘Communities that follow good manners put economic motives in the background.’ The validity of this proposition should be tested. In the following, I consider what kind of non-economic force may be represented by the ‘auntlike’ notion of etiquette and the social norms inherent in it.

Think of a person who is just getting by and struggling to eke out a living on minimum income. For people like this, money is painfully important. Every coin is precious. They are led by the “silent compulsion of economic relations” (Marx). Yet such people from the ‘bad side’ of town will give up their seats to strangers on the public commute. It’s not because they’ve read the Golden Book of Manners, nor are they apt to make a show of their courtesy. And yet, such thoughtfulness can be seen almost daily, regardless of income level.

Asfa-Wossen Asserate, who has written a historical survey of etiquette, refers to two kinds of manners: consideration and nonchalance. Both belong to a level of conduct or a way of being that has little to do with economic values.

Consideration is a basic attitude toward life. A considerate person has decided to notice the people and phenomena in the surroundings, instead of focusing on oneself. Such consideration may be given at their own expense, and may be seen as a pagan or pre-Christian version of humility. Such kind people are mindful of the space each person inhabits. They try to really see the persons they encounter. People mean something to them. Such a one would not boast, for example, about his or her children to parents who have special concerns about their own children. Consideration also avoids being overly curious or prying, for that is base. This consideration is based on trust. In their approach to others, they are not trying to secure gains; considerateness is simply part of who they are.

The other non-economic form of manners — nonchalance — is not about disregard or negligence. It, too, is a basic orientation to life. The nonchalant is constitutionally unable to take things too seriously. This is not due to arrogance, for they do not see themselves as superior, but like old friends who can be approached with a mixture of care and irony. The high earnestness and passion of the self-important usually strikes the nonchalant as something rather comical.

The Italian word for this is sprezzatura, a concept that can be compared to a seeming lack of concern, intentionality or attentiveness. During the Italian Renaissance, sprezzatura was conceived as one of the most important traits of nobility: graceful manners were to seem accidental, as though performed just in passing, without self-display. The nonchalant looked at others in a friendly manner. This was in fact predicated on trust. The nonchalant trusts that others will comport themselves in like manner, as though just as they please spontaneously.

Nonchalance and consideration are relics of an ancient ethics according to which one is obliged to treat others with all the respect and forms of friendship. One cannot, however, expect reciprocity, for good manners and fairness may not be forced. One is not entitled to demand this, since how others meet their obligations is their own affair, a question of their own honour.

Good manners is therefore about risk-taking, about giving the other person space and putting confidence in him or her. Your main concern is then not with your own prerogatives. If you possess a certain right, you must trust the other person to uphold it. That is not your duty.

Noble trust lies a world apart from profit motives and economic competition. “To a great degree, nobility of mind consists of good nature and lack of distrust, and thus contains precisely that which acquisitive and successful people so like to treat with superiority and scorn” (Nietzsche).

Benevolence

My examination so far has been of trust that is external to the economy. But what about economic trust? Are there economic benefits to trusting?

Economic trust is driven by the profit motive. “When a man without wealth receives credit in his capacity as an industrial [worker] or merchant, it is done for the confident expectation, that he will perform the function of a capitalist and appropriate some unpaid labour with the borrowed capital. He receives credit in his capacity as a potential capitalist. This circumstance, that a man without wealth, but with energy, solidity, ability and business sense may become a capitalist in this way, is very much admired by the apologists of the capitalist system” (Marx).

In this view, capital can extend its dominion whenever confidence is placed in the borrower of a loan. When the economy operates on trust, capital draws new energy from the bottom rungs of society to produce value, i.e. surplus value.

Non-economic trust, in contrast, does not support the profit motive, as it occurs in a relationship of exchange, a transaction that is not value-producing. From the perspective of growth, such a relationship is without worth. It is trust that ends up with nothing, nor is it even based on faith. Why trust, then? Because to trust in human ties and mutual commitment — without assurances — is honourable. Goodwill is a precious commodity; having it gives one the ability to trust in the benevolence of others.

Persons of goodwill engender trust. They approach the other not as a stranger, but as new and presumably likeable person. This attitude can run into problems, however, when the kind person encounters the malicious. Meanness is the face of superiority encountering weakness.

Impudence can also ruin goodwill. The brazen and impudent do everything to overkill. Displays of warmth, consideration, sympathy, intimacy, a comforting caress, giving advice, admission of errors — all of these refined sentiments turn repugnant when overdone.

The person of goodwill continues to trust in people, in spite of malice or brazen excess. The trusting person has grace.

In general, the benevolent make poor businesspersons, for they are easily hoodwinked. There is a kind of wisdom to mistrust, however, for it suggests that one has learned to be careful. But trust suggests a quality even higher than this:  moral courage.

English translation: Bill Hellberg

Jakke Holvas on Yleisradiossa työskentelevä toimittaja, jonka väitöskirja Talousmetafysiikan kritiikkiä (2009) käsitteli talouden rajoja. Holvas on pohtinut yhtäältä sitä, mikä on vielä juuri ja juuri taloutta, ja toisaalta sitä, mikä ei enää ole taloutta.

Hillityt käytöstavat vapaan talouden esteenä. Arvioita taloudellisesta ja ei-taloudellisesta luottamuksesta

Aristoteleen mukaan talous oli osa politiikkaa, ja politiikan päämääränä oli inhimillinen hyvä. Talous oli siis Aristoteleen filosofiassa alistettu eettiselle päämäärälle. Nykyään asetelma on päälaellaan. Etiikka on alistettu taloudelle. Nimittäin politiikan päämääränä on pelastaa talous. Se on ollut EU:n päätehtävä vuodesta 2008.Nykyisen talousmetafysiikan ymmärtää, jos ajattelee asian näin: talous, kun se ajatellaan kokonaisuutena, on jotain jota ei voida vaihtaa mihinkään. Teoreettinen mielikuvitus on niin heikkoa, että taloudelle ei keksitä vaihtoehtoa. Pikemminkin kiivaasti vakuutellaan, että taloutta on aina ollut, muodossa tai toisessa.

Sosiologit Max Weber ja Georg Simmel pohtivat kuitenkin sitä vaihtoehtoista tilaa, joka vallitsi ennen markkinatalouden ilmaantumista ja rahan sosiologiaa. Historioitsija Karl Polanyi puolestaan sanoo, että 1800-luvun sivilisaatiossa  talous alkoi korostua aiempaa enemmän, koska voittomotiivista tuli yhteiskunnan jäsenten toiminnan syy. Voittomotiivilla oikeutettiin jokapäiväinen elämä ja käytös.

Voittomotiivia on pidetty rationaalisen toiminnan perusteena markkinataloudessa, mutta Polanyi näkee voittomotiivin taustalla historian hurjimpia uskonnollisen kiihkon purkauksia. Walter Benjaminin mielestä itse kapitalismi on uskonto.

Viime vuosien hurmoksellisin Suomessa julkaistu kirja on pankkiiri Björn Wahlroosin Markkinat ja demokratia (2012). Siinä tarkastellaan ympäröivää todellisuutta ainoastaan taloudellisen tehokkuuden kannalta. Inhimillinen maailma on altistettu yhdelle kiivaalle periaatteelle, jonka vapaata toteuttamista ei saa Wahlroosin mukaan rajoittaa, ei edes demokratialla.

Talous tarvitsee vapautta. Taloudellisesta voittomotiivista hurmioituneet ihannoivat vapautta. Ei-talous puolestaan perustuu rajoittumiseen. Ei-talous on sääntöjen ja tradition aluetta.Ennen markkinajärjestelmän vapaushurmiota ihmiset pitivät arvokkaana sitoutumista. Magiaan ja traditioon pohjautuvia järjestelmiä alettiin hävittää, koska niihin sitoutuneet yksilöt olivat tehottomia voiton maksimoinnin kannalta. Ihmiset eivät suinkaan olleet tuolloin ateisteja, uskonto kuului arkeen, mutta uskonnollista kiihkoa hillitsivät tavat ja rajasivat sidokset.

Taloudellista arvoa edelsi arvokkuus. Oli kunnia-asia hillitä itseään sitoutumalla tapaan, paikkaan ja sukuun.Tilanne ei ole sikäli muuttunut, että taloususkovainen Wahlroos harmittelee vielä vuonna 2012 sukuyhtiöiden taloudenhoitoa, koska niissä perhesuhteet estävät taloudellisen tehokkuuden. Polanyin termein: persoonakohtaiset sukusiteet jarruttavat voittomotiivin uskonnollista hurmosta. Traditioihin sitoutuminen, perhe-elämä, naapurustosuhteet, ammattinormit ja kansantavat ovat kaikki sellaista ei-taloutta, joka hillitsee tänä päivänäkin talousmetafysiikkaa.

Huomaavaisuus ja huolettomuus

Silloin kun yhteisö noudattaa tapoja, taloudellinen vaikutin jää taka-alalle. Tämän ajatuksen kauaskantoisuutta tulisi testata. Pohdinkin seuraavaksi minkälainen epätaloudellinen voima voisi olla sellainen ”tätimäinen” sosiaalinen normisto kuin käytöstavat.

Ajatellaanpa köyhää yksilöä, minimitoimeentulolla kamppailevaa ihmispolosta. Hän tuskin tyydyttää välttämättömiä tarpeitaan, raha merkitsee hänelle piinallisen paljon, jokainen kolikko on tärkeä. Häntä ajaa Marxin sanoin “talouden mykkä pakko”. Kuitenkin tällainen laitapuolen kulkija julkisessa kulkuneuvossa siirtyy huomaavaisesti sivuun tehdäkseen toiselle tuntemattomalle tilaa istumista varten. Näin ei tapahdu siksi, että köyhä olisi lukenut Kultaisen käytöksen kirjan. Köyhä ei tee huomaavaisuudestaan myöskään numeroa. Hyvätapaisuutta osoitetaan tällä tavalla kuitenkin päivittäin, tulotasoista riippumatta.

Käytöstapojen historiaa kartoittanut Asfa-Wossen Asserate puhuu kahdesta tavasta, huomaavaisuudesta ja huolettomuudesta. Nämä toiminnot kuuluvat sellaiseen maailmaan, olemisen tasoon tai sfääriin, jossa ihmiset eivät piittaa taloudellisista arvoista.

Huomaavaisuus on perusasenne maailmaa kohtaan. Huomaavainen ihminen on päättänyt tarkastella itsensä sijasta ympärillään olevia ilmiöitä ja henkilöitä. Hän huomioi muita oman vointinsa kustannuksella. Voisi luonnehtia myös niin, että huomaavaisuus on pakanallinen versio nöyryydestä. Huomaavainen keskittyy tilaan, jossa kulloinkin on ja katselee kohtaamiaan ihmisiä. Ihmiset merkitsevät hänelle. Huomaavainen ei esimerkiksi kehu lapsensa menestystä vanhemmille, joilla on huolia omien lastensa kanssa. Huomaavainen ei ole liian utelias, sillä se olisi rahvaanomaista. Huomaavaisuus perustuu luottamukseen. Huomaavainen ei tahdo huomaavaisuuden avulla hyötyä toisesta. Huomaavaisuus vain on osa häntä.

Toinen ei-taloudellinen luonteenpiirre on huolettomuus. Huolettomuudella ei ole mitään tekemistä leväperäisyyden kanssa. Myös huolettomuus ilmentää perustavanlaatuista asennetta maailmaa kohtaan. Huoleton ihminen on oikeastaan kyvytön kohtaamaan asioita liiallisella vakavuudella. Hän ei kuitenkaan ole ylimielinen, vaan suhtautuu itseensä kuin vanhaan ystävään. Asenne itseä kohtaan on ironista huolenpitoa. Intoa ja kiintymystä henkivä sana tärkeä tuntuu huolettoman mielestä hieman koomiselta.

Italiankielisen huolettomuus-sanan sprezzatura rinnakkaiskäsitteitä ovat tahattomuus, välinpitämättömyys ja hajamielisyys. Italian renessanssissa sprezzatura miellettiin jaloista ominaisuuksista tärkeimmäksi: käytöstapojen tuli ilmetä kuin sivumennen, ilman kerskailua, tärkeilyä tai juhlistamista. Huoleton katselee muita ihmisiä ystävällisesti. Hänen perusoletuksenaan on, että muihin voi luottaa. Hän pitää muita ihmisiä yhtä itsenäisinä kuin itse on. Muutkin toimivat oman mielensä mukaan.

Huolettomuus ja huomaavaisuus ovat osoituksia arkaaisesta etiikasta. Arkaaisessa etiikassa ihminen on velvoitettu kohtaamaan vastapuoli kaikkien kunnioituksen ja ystävyyden muotojen mukaan. Vastapuolelta ei voi vaatia samaa. Muilta ei voi vaatia hyviä tapoja tai oikeaa kohtelua. Siihen ei ole oikeutta. Vastapuolen velvollisuudet ovat hänen asiansa, hyvätapaisuus on toisen oma henkilökohtainen kunnia-asia.

Hyvätapaisuus on siis riskin ottamista. Se on sitä, että toiselle jätetään tilaa, häneen luotetaan. Omat valtaoikeudet eivät ole ensimmäisenä mielessä. Omia valtaoikeuksia saattaa olla olemassa, mutta on luotettava siihen, että vastapuoli varjelee niitä, eikä itse tarvitse sitä tehdä.

Voittomotiivin ja taloudellisen kilpailun tuolla puolen on jalomielinen luottamus. Nietzsche kirjoittaa: ”Jalomielisyys koostuu suureksi osaksi hyväntahtoisuudesta ja epäluottamuksen puutteesta, eli siinä on juuri sitä, mitä voitonhimoiset ja menestyvät ihmiset mielellään väheksyvät ja halveksivat.”

Hyväntahtoisuus

Tähän saakka olen arvioinut luottamusta, joka on talouden tuolla puolen. Mutta millaista on taloudellinen luottamus? Voiko luottamuksesta olla taloudellista etua?

Taloudellista luottamusta ohjaa voittomotiivi. Karl Marx kirjoittaa: ”Kun varaton henkilö saa teollisuudenharjoittajana tai kauppiaana luottoa, sitä annettaessa luotetaan siihen, että hän tulee toimimaan kapitalistina, anastamaan lainapääomalla maksamatonta työtä. Hänelle annetaan luottoa mahdollisena kapitalistina. Taloustieteillijä-apologeetat sitten ihastelevat seikkaa, että mies, jolla ei ole varoja, mutta sen sijaan tarmoa, luotettavuutta, kykyä ja liike-elämän tuntemusta, voi tällä tavalla muuttua kapitalistiksi.”

Marxin mukaan pääoman valta laajenee, kun lainan saajaan luotetaan. Luottamuksen mukaan toimivassa talousjärjestelmässä pääoma houkuttelee yhteiskunnan alimmista kerrostumista uusia voimia tuottamaan arvoa, lisäarvoa.

Ei-taloudellinen luottamus ei tue voittomotiivia. Ei-taloudellinen luottamus syntyy vaihtosuhteissa, jotka eivät tuota taloudellista arvoa. Kasvua ei synny ja vaihto on arvotonta. Luottamus jää tyhjän päälle, mutta se ei ole uskoa. Miksi sitten luottaa? Koska on kunniallista luottaa ihmisten keskinäiseen sidokseen, vaikkei takeita sille olekaan. On suuriarvoista olla hyväntahtoinen, ja myös lähteä itsekin siitä, että toinen on hyväntahtoinen.

Hyväntahtoinen ihminen synnyttää luottamusta. Hyväntahtoisen ihmisen arvostelmassa toinen ihminen, uusi henkilö, on miellyttävä. Hyväntahtoisuus ei kuitenkaan ole ongelmatonta. Hyväntahtoisuus tuo ihmiselle onnettomuutta, jos hyväntahoinen törmää häijyyn. Häijyssä kohtaavat toisensa ylimielinen ja heikko.

Myös röyhkeä aiheuttaa hyväntahtoiselle onnettomuutta. Röyhkeyttä on liiallisuus kaikessa. Lämminsydämisyys, huomioiminen, hyvää tarkoittava intiimisyys, hyväily, ystävän neuvot, virheiden tunnustaminen, myötätunto toisia kohtaan — nämä hienovaraiset asiat muuttuvat liiallisina inhottaviksi.

Röyhkeydestä ja häijyydestä huolimatta hyväntahtoinen säilyttää luottamuksen toiseen ihmiseen. Luottavainen on suopea.

Hyväntahtoisesta henkilöstä ei tule bisnesmiestä. Häntä voidaan höynäyttää. Epäluottamus on viisautta, koska se on varovaisuutta. Mutta luottamus todistaa viisauttakin arvokkaammasta ominaisuudesta, eettisestä rohkeudesta.

Maja and Reuben Fowkes are curators and art historians whose work focuses on the theory and aesthetics of East European art from the art production of the socialist era to contemporary artistic responses to the transformations brought by globalisation. They are curators of the exhibition series Revolution Trilogy, the transnational SocialEast Seminars on the Art and Visual Culture of Eastern Europe and the interdisciplinary Symposium on Sustainability and Contemporary Art at Central European University Budapest, while the exhibition Loophole to Happiness dealt with the possibility for freedom and creativity on the margins of social systems. Their contribution to recent thinking on art and ecology has also included feature articles in the art magazines Artecontexto and Verge, and a lecture series on the sustainability of biennial culture. In 2010 their contribution to the field of East European art history was recognised with a grant from the Igor Zabel Award for Culture and Theory. They work out of Budapest and London as Translocal. 

Trust in Curating and its Rifts

As a vital component of social reality, trust is the elusive key to the smooth working of everything from everyday economic transactions to modern representative democracy, from its psychological origins in family relationships to high-tech uses in information management. It is also fundamental to the craft of the curator, whose paperless networks, careful judgements, informal relationships and unwritten ethical code depend on the maintenance of a protective state of trust. In the art world, as much as in society as whole, the importance of trust is only really revealed when it is broken.

The notion of trust can be understood as a taking a bet on a contingent future, being ready to act despite being uncertain about the outcome. Trust is therefore based on a suspension of disbelief, enabling a reduction of complexity that simplifies problems and decisions that would otherwise be too complicated to process. Typically the absence of trust leads to a state of paralysis, with involved actors unable to commit to one course of action or another. In the same way, the machinery of contemporary art is only able to function properly when an implicit sense of trust can be felt between curators, artists, institutions and audiences. When these relationships sour, this results in an inability to take the risks necessary to create innovative, radical or provocative artworks or exhibitions.

Artist > Curator

One of the core relationships in contemporary art – that between the artist and the curator – to be effective should be founded on mutual trust. Such trust is usually not automatic, but rather built up over time, frequently overcoming initial reluctance and suspicion between two distinct yet symbiotic roles within the exhibition making process. Ideally the artist is able to trust the curator with the selection of works for a show and in the case of thematic exhibitions, able to make the leap of imagination required to engage with a curatorial concept that may offer an alternative perspective. This also implies confidence in the curator’s ability to interpret the artwork, as well as to represent and take the side of the artist in professional discourse.

A refusal of simplified interpretation and the desire to resist curatorial attempts to deconstruct or recontextualise his work may well lie behind the unusual choice of Hungarian artist, Tamás St.Auby, to curate his own retrospective at the Ludwig Museum of Contemporary Art in Budapest in spring 2013. Although the artist’s decision to manage all aspects of the selection of works and their presentation in the exhibition space himself can be justified in terms of maximising the freedom of his artistic position, from the point of view of the audience, the lack of the involvement of a curator as a conductor or explicator may have contributed to making the show less visitor-friendly than it could have been, with no wall texts to give context to the oeuvre of one of the most important Hungarian representatives of the neo-avant-garde, or even labels to reveal their title, date and other vital statistics. This self-curated show illustrates a situation in which trust flows directly from the institution to the artist, sidestepping the customary role of the curator, with the risks involved.

From the point of view of the curator, his or her ability to trust the artist in a myriad ways is crucial to their working process. At a fundamental level, the curator has to trust the knowledge and instincts of the artist and resist the temptation to interfere too directly in the creative process of producing artworks. Here it is a question of providing the right conditions for the realisation of the work by enabling and facilitating the artistic process, offering their opinions and guidance, but at the same time being careful not to overstep the boundary separating artistic and curatorial practice.

Situations in which artistic and curatorial practice overlap in challenging and productive ways, with unique crossovers between distinctive roles in the exhibition making process are only possible where mutual trust is strong. Successful examples come from particular historical situations, such as the period of the neo-avant-garde of the late 60s and early 70s, when in the spirit of experimentation on the borders of art and life the boundaries between curator and artist were more fluid. The ability to share authorship between artist and curator, as well as between individual artists, is more likely in situations in which financial considerations are minimal, since the pressures of the art market make it harder for artists to take the risk that someone else will benefit monetarily from their work instead of them.

Paralel-Kurzus / Tanpálya (St.Auby Tamás):Csinálj egy széket! (Hódolat George Brecht előtt), 1974. A Létminimum St.Andard Projekt 1984 W nyilvánosságra hozatala Budapesten, a Fiatal Művészek Klubjában, 1975-ben.
Fotó: Körner Éva ©IPUTNPU-archívum

Institution > Curator

Independent or freelance curators are only able to work with art institutions if cooperation is undertaken in an atmosphere of trust. When submitting an exhibition proposal to a museum director, the curator has to deal with the risk that his or her ideas will be appropriated by the institution. This is the reason for the anecdotal observation that art world conversations always take place in groups of at least three in order to prevent the stealing of exhibition concepts. It is not unusual for agreements between curators and institutions to be spoken rather than in the form of a written contract, since the complexity of roles and relationships makes it virtually impossible to give the responsibilities of the curator to the institution and vice versa a comprehensive written form.

The art institution is also taking a risk when they decide to work with a freelance curator, having to believe that the curator is able to deliver on the exhibition and that it will meet artistic, professional and public expectations. Both curator and institution need to keep to the unspoken code of honour according to which they have to support and defend the exhibition against critics and it is a clear sign of a breakdown in confidence when one or other party betrays this basic trust and publically turns against the exhibition. By contrast, when independent curators and institutions collaborate in an atmosphere of mutual trust, a creative situation is brought about that is conducive to the production of meaningful and innovative exhibitions.

Audience > Curator    

The exhibition visitors should be able to rely on the choice of the curator in selecting artists and works for a show, as well as have faith in their professional ability to come up with relevant exhibition concepts and be in tune with elusive notion of the contemporary. The state of affairs resonates with the field of internet curation, with curators of blogs and websites relied on to filter and act as guides to online content. This has led to the emergence of a virtual hierarchy amongst web curators based on their trustworthiness, as well as the formulation of ‘curation standards’ based on criteria of quality, inclusiveness, transparency and accountability. These standards, although conceived for the curation of web platforms such as blogs, also reflect the concerns of offline exhibition making.

The trust that curators place in their audience takes the form of respecting the ability of the public to interpret and appreciate artworks, to invite them into an open partnership of reception in creating the final meaning of an exhibition, beyond the individual authorial intentions of artist and curator. Where trust is lacking, curators are likely to choose instead to adopt a strategy of mystification and manipulation of the audience, in practice patronising them by denying them anything more than a superficial appreciation of the artworks in the show. On the other hand, in cases in which the public distrust curators, audiences may express their dissatisfaction by voting with their feet and staying away from shows that they feel lack credibility or resorting to protests or even the destruction of artworks.

Trust between curator, artist, art institution and audience depends on the general state of confidence in the art world and its place within society. Trust between government and curator is expressed by an implicit agreement on the part of the state not to interfere directly in professional matters, from the appointment of museum directors to individual funding decisions. In cases in which the government sees curators as representatives of a hostile ideology, a breakdown of confidence may be observed, resulting in a feeling of uncertainty that erodes trust between art professionals and paralyses the whole apparatus of the art world. The state of trust or mistrust in the art scene can be seen to mirror the relative strength of feelings of community and solidarity in society, sentiments that in today’s world of austerity politics are in perilously short supply.

Maja and Reuben Fowkes www.translocal.org

In his text “Artists, researchers, journalists, freelancers: Notes on the new professions, their backgrounds and mentalities” social research worker Juhani Vähämäki writes about the challenges and contributions in work and life and what we call the working life. Is work still keeping up the worker or has the worker of the new professions become just a up keeper and up-dater of his own work, and life?

Artists, researchers, journalists, freelancers: Notes on the new professions, their backgrounds and mentalities

In today’s capitalist economy, human relations have become a primary target of production and labour. They are being transformed to facilitate greater productivity and becoming forcibly incorporated into the generation of profit. As the focus of production shifts, the human being as a living and thinking social being is becoming a culturally industrious production unit that is continually retrainable, ever willing to learn new things and long-lasting in the workforce. Education, research, art and culture have presented new vistas of seemingly uninhabited land for capitalism to claim, subdue and make productive. As the “new world” was for native peoples, so are the fields traditionally belonging to the artist and researcher: they have lost title to their lands and intellectual means of production, since instead of systematically tending the soil or exploiting its resources, they are content just to gather what the ground produces on its own.

The reduction of human beings into depersonalised, warm bodies fit for hard work has been an aim of totalitarian and moralistic systems throughout time. In its current form, capitalism seems closer than ever to fulfilling its age-old dream of producing superabundant wealth — even at the cost of keeping others subjugated at subsistence levels.

The new professions (e.g. freelance artists, journalists, researchers) typically conflate work and life. Your work is your life, and your working life is your life’s work.

As for research work, its content has already been put to the service of surplus value when one considers: the predominance of methodology; the division of the process into hierarchical stages; the standardisation of results and writing; and the introduction of “quality” management and auditing processes. Collegial work relations are also affected as research has been subjected to new forms of power and “productivity” demands. In some respects, the change resembles Taylorism, which in the early twentieth-century saw the responsibility of workers for overall manufacturing processes replaced by piecemeal methods focusing on tiny parts of the process. When one’s own knowledge and informational access is denied, whether as a manual worker or as a researcher, the result is a loss of independence, an invalidation of one’s experience and deliberation as well as decision-making powers, and powerlessness in the job market. This is now occuring in the art world, although there it still seems to correspond to what Marx called formal exploitation: the capitalists, or the owners of money, have not overhauled the entire process and invested in new machinery, but simply rearranged and taken greater advantage of the existing ways of doing things.

In spite of efforts to turn art and research into the same kind of work as any other, vestiges remain of these activities as a calling. Max Weber’s remarks on living for versus living off politics (in Politik als Beruf) is today quite relevant to art and research: “Man would not have attained the possible unless time and again he had reached out for the impossible… Only he … who is sure that he shall not crumble when the world from his point of view is too stupid or too base for what he wants to offer … who in the face of all this can say ‘In spite of all!’ has the calling for politics”. Weber sees the person of full maturity as guided by a maxim like  Martin Luther’s: “Here I stand; I can do no other”. This is one who can tell the world “No” and take full responsibility for their firm resolve, even while knowing it will unlikely save them in the end. Resolution may be the only thing to free a person from passivity and get  them angry and active. Such resoluteness and indifference in the face of market demands and the easy lure of received opinion is indispensable for one who would live for the arts and sciences as a calling and responsibility — which is not meant moralistically or religiously, but in the sense of being able to take an outside view of what exists and thereby see the present moment as of only passing importance.

From a capitalist standpoint, the danger lies in the potential for noncompliance, the refusal to obey, ultimately in the freedom of the individual. Freedom is premised on knowledge and understanding. The environment where one can acquire or construct knowledge has, thanks to the new technologies for sharing information, grown somewhat freer and more detached from the old institutions of (re-)education and compartmentalisation (universities, the mainstream media and other information spinners and manipulators). The new technologies have opened spaces for individual liberty and the autonomous creation and sharing of broader bodies of knowledge. Conversely, the weight of the old authorities and the old (arts and sciences) professionalism that went with it has crumbled and left a gap, which is being filled by the new professionalism.

The conflation of work and life has a long history. The new professionalism can be seen as a religious phenomenon (professio in Latin relates to a public declaration, confession). Its roots are deeply embedded in the medieval monastic practice. In texts dealing with the cloistered life, a change broadly impacting modern political and ethico-legal thought can be seen: “Seldom has it been observed … that the communal life of monks in monastaries underwent a full periodisation for moral and religious purposes; in its absolutism, the segmentation of time was unprecedented in the classical world, and perhaps unmatched by modern institutions, even by Taylorist factories” (G. Agamben, Altissima povertà). Periodisation consecrated the life of the monk as a holy office, as a travail, the smallest details of which professed God’s glory and thus gave sanctified meaning to one’s life as a whole. The fusion of work and life made work a cult that must be served without rest and without mercy. It is no longer enough to simply do your job; you must receive recognition, profess your complete devotion, and put your whole life into it.

In a fragment titled “Capitalism as Religion”, Walter Benjamin wrote: One can behold in capitalism a religion, that is to say, capitalism essentially serves to satisfy the same worries, anguish, and disquiet formerly answered by so-called religion. … Three characteristics of the religious structure of capitalism are, however, recognizable at present. … Within it everything only has meaning in direct relation to the cult: it knows no special dogma, no theology. This concretization of the cult connects with a second characteristic of capitalism: the permanent duration of the cult. Capitalism is the celebration of the cult san [t]rêve et sans merci. Here there is no ‘weekday’, no day that would not be a holiday in the awful sense of exhibiting all sacred pomp — the extreme exertion of worship. Third, this is a cult that engenders blame. Capitalism is presumably the first case of a blaming, rather than a repenting cult.

In the same fragment, Benjamin writes: “The proof of capitalism’s religious structure — as not only a religiously condition construction, as Weber thought, but as an essentially religious phenomenon — still today misleads one to a boundless, universal polemic. We cannot draw close the net in which we stand. A commanding view will, however, later become possible.” Perhaps by now we can close the net. Under current capitalism, societal relationships — the social bonds between people — are no longer external or detrimental in the same way as during the period of industrialisaton, which eliminated earlier ways of production and doing work and sought to limit workers’ knowledge, deny their experience, and prevent communication as well as familial and other bonds from forming, since all of these posed a threat to production itself. Since then and beginning in the early 1970s, the attention shifted towards employee “teamwork”, “cooperation”, interactive peer relations and communications during production (lean manufacturing, “Toyotoism”). In the 1990s, a greater stress was put on workplace communications, sociability and learning skills. Now, 20 years on, we have again entered a new phase. The natural, species-being tendency of human beings towards language, social interaction, communication and the creation of meaning are no longer external objects to exploit and colonise, or a “free gift of nature” that can be used to boost output. Modern capitalism has turned community itself (as with much of the traditional commons) into a major commodity. As anticipated by Benjamin, capitalism has begun manufacturing community and social ties as a debt, as an obligation, and as a dependency that involves feelings of guilt. These are not just vague feelings, but the concrete experience of subjugation. That is to say, this is not simply another case of enclosure, appropriation or exploitation of the commons. It is something else; we have entered a new phase. All research on the commons should take this into consideration and attempt to clear a space for life without this imposed guilt and obligation.

The work of the modern consultant and freelancer evolved from two ideological branches of the “classless society”. In the US of the early 1900s, many fought tooth and nail to be rid of the kind of class society they had left in the old world. A “culture of professionalism” based on skills and ability was seen as instrumental to the plan of building a middle-class nation, one with neither aristocrats nor proletarians. The Soviet Union of the time also planned a society free of class conflict. For both plans, neutral expertise was needed. Enter the consultant in the US, and its counterpart in Bolshevik Russia, the technocrat. These are the forerunners to the experts of today, and their history is part of the prehistory of contemporary work.

In Finland, those employed in professions traditionally protected by regulation (e.g. established artists, journalists, university researchers) have tended to looked down on the new professionals as mere “data drudges”, novices whose work is not up to “journalistic standards” and whose growth has been stunted by long subjection to only technical training. The data drudge is seen as lacking perseverence and principles, like mercenaries out to make a fast buck and willing to serve any master. These new professionals swallow whatever terms are dictated by their masters, maybe sometimes trying to negotiate a detail as best they may, but never dream of having the right themselves to change the terms or to create the range of options.

Some may take offence at being called mercenary, but the charge says more about the protected status and elitism of the old professionals who would cling to their posts by labelling others. Such elitism and exclusivity has dominated the history of professionalism: real science can be done only by certified scientists, real art by art society members, journalism by members of the certified association and so on. The professionalism of the new information worker, however, originated with a mentality not dominated by this elitism and parochialism. Their tools were developed in the 1970s for independent work and to advance freedom and equality in the context of counterculture and practical anti-capitalism. This is far from the domesticated “criticism” that is safely ensconced in parties, publishing firms, universities and art societies. The original movement wanted little to do with such institutions, and so it fled the cities in search of autonomy. (The same flight often occurs still now after one has had a taste of capitalism and wage work.) Ethical principle is organically related to working life, and there should be no separation between one’s life, personal ethos and means of livelihood. However, such separation is conspicuous in the old professionalism, where ethics is at best a pastime relegated to one’s non-working hours, as though to compensate for the bulk of the time one spends in submission.

The personal computer and the internet were born from an anarchistic desire for freedom. The PC was an invention of the counterculture, and the best software has similar origins. The initiative was that of freelancers, not universities, corporations or media conglomerates. The old-school network of artist, journalist and researcher with its conservatism has not been conducive to innovation, being focused instead on preserving the old professionalism. The modern information workers’ horizons are wider and more open; for them information is a tool and a means of making an income. Hence, to argue over whether they are in fact “real” artists, journalists and researchers, or unprincipled mercenaries, or whether they abide by a deeper ethic, is in this sense a waste of time.

The county doctor and village engineer are (or have been) recognisably a doctor and engineer, belonging to the same professional class as the surgical doctor at a medical centre or the engineer at a large facility. In contrast, many of today’s freelance experts and consults, despite holding multiple degrees, are unable to tell their children what they do for a living. A diploma today says very little about the nature of one’s work. How on earth then can workers gain respect in society if they can’t really say what it is they do? In the early 1900s, Americans came up with an answer that was practical and realistic: Just get rich and famous — it doesn’t matter how! If you can’t find in yourself any smidgen of special talent or produce a diploma certified by some professional group, you are at the mercy of the market; therefore, you must make something of yourself — strive to become self-made! This need to succeed and the social darwinist ideology of survival have also shaped the occupational ethics of the new professionals. This is not a problem of classical morality or about the nature of intellectual work in general, but a problem particular to the new professions. In the old professions, the salaried expert in a business has not faced the same problem of winning social recognition as does a freelancer or consult. If the salaried person just does their job, that is usually sufficient. Their income is in principle guaranteed regardless of individual performance. They are typically on a career track and can follow a trajectory laid out in advance for their industry. If threats do exist, they are external to one’s own job performance — just as long as they take care of their jobs in the average expected way. Freelancers face risks of a different order, driven on by the notion of the success ideology that anyone can succeed if only they really want to and are willing to devote body and soul to the task. One must also avoid giving the appearance of being a disbeliever in “the true faith”. Success is the only creed that ties freelancing consultants to one another, since they are otherwise antagonistic rivals. This creates the illusion in freelancing researchers, artists and consultants with ambition that human beings are by nature competitive — in business as in ordinary life, in human relationships, in sexual performance, in everything.

In the new professional marketplace for art, science and the mediation of information, achieving social recognition and respect for one’s work is inseparable from individual performance and competitive ability. The new professionals’ work may gain some status points if it is viewed as something extreme, an adventure fraught with risks where only the creative survive and carry the full burden for their sinking or swimming. This situation demands a risk-taking attitude. It is an individualistic arena where respect is for the one who dares, who acts without forethought for details or consequences, charging ahead armed only with a belief in one’s own abilities and chances amidst the vagarities of modern society. Risk-taking may give the new professional the satisfaction of feeling still in the game, still fighting the good fight for recognition and for dignity. More than “nothing ventured, nothing gained”, this risk-taking is mandatory: if you don’t do it, you are simply left out and condemned to perdition.

However, the new professionalism also contains an illusion of meritocracy: “Let us say that authority is in a crisis of legitimacy, for we are moving, thanks largely to the internet, from a hierarchical, vertical society towards a diagonal, tranverse society. Things no longer go top-down for the person who knows how to belie the unknown. The traditional relationships of parent–child, teacher–student, state–citizen … must be reconstructed. The high and mighty who have imagined they are dealing with imbeciles are a vanishing breed. A new democracy based on information is dawning. Today, the only authority that can be legitimately imposed is one based on competency” (Michel Serres). There is little so infuriating as such contrived appeals to competency, as though the reason that respect and recognition have not hitherto been shown is due to cost. Meritocracy is perhaps the worst trap for the new professional.

Already in the 1970s there were clear signs that intellectual work was declining in terms of income and the labour contract. But simple theories of immiseration and the increasing proletarianisaton of intellectual work are not enough. Many unforeseen changes have occurred and factors come into play as side-effects of impoverishment, among them the mentality of workers themselves. For the new professional information worker, the market is not a static given, but something that they encourage and create. Therefore, the arts and science marketplace where this “new middle class” sells itself and its talents is an arena where they do, in fact, sometimes achieve social recognition. The visibility gained there can then compensate somewhat for their paltry incomes and precarious work conditions. This felt need for, and occasional success in gaining social recognition seems to be one of the last ties binding the new professional to the existing system, in the same way as consumerism and the attainability of consumer goods maintained the allegiance of the old working class to the system that exploited them.

There is no straightforward course of training for the new professionals to follow in preparation for their employment future. On the contrary, their “career track” resembles more the staggering path of a drunkard whose only support comes from whatever handhold he finds at the moment. Reeling through training periods from degrees to job assignments and human relationships has, however, given the new professional exerience and insight into the rugged landscape of modern work. Their knowledge cannot be fit into or contained by predefined job and career categories. They make their livings more through their relationships than through a set of specialised skills or competencies. Their authority derives from their own track record on the market, not from certificates, nor do they have any use for the costumes and uniforms of the old professionals (artist, researcher or journalist), which would only be a hindrance. What differentiates the new professionals from the old is not the nature of their specialisation, but the social form of their work activity. The new professionalism includes the old skills and abilities, but uses them in new ways and in completely new and different environments.

This is just one aspect, however, and as such it remains limited within the paradigm of “market” and “competition”. Risk-taking and daring is in a deeper sense not about responding to the market, but about thinking truly “outside the box”. This means refusing to redundantly follow the dominant mentality, the market leaders or their success narratives. The real threat to the system lies in innovation and creation outside the “free market” and its institutions. To go beyond, one must dare to be thought strange, to really “think different”, and not simply go against, but go past, below or over the top; one must be, to borrow Nietzsche’s coinage, untimely.

Invention, innovation, boldness and creativity can develop when one is able to limit the range of the unexpected and the risks to one’s activity. The new professional must be able to assess the risks: these must not be allowed to grow beyond reason. One should not leap into the void in insane ventures like betting one’s life on the lottery. There must be some criteria for evaluating the possible consequences of one’s actions. To be a dissident and think differently (stubbornly, as with a Weberian resolve) does not mean to simply refuse or to burn bridges with one’s employers and clients, but rather to devise ways of leveraging and forcing better terms and working conditions. Thinking differently doesn’t have to mean not doing well; it can mean instead a feeling of independence and being more in charge of your work and working conditions, even if the economic forces arrayed in opposition seem depressingly disproportionate. For assessing the dangers, you can trust your judgement and your own good sense; for protecting yourself against the dangers, why not join together with others who are living under similar conditions?

English translation Bill Hellberg

Translations used:

Weber: “Politics as Vocation”, in H.H. Gerth and C. Wright Mills (Translated and edited), Essays       in Sociology pp. 77- 128, New York: Oxford University Press, 1946.

Benjamin:  “Fragment 74: Capitalism as Religion” (trans. Chad Kautzer), in Eduardo Mendieta, ed. Religion As Critique: The Frankfurt School´s Critique of Religion (New York: Rautledge, 2005), 259-262.

Yhteiskuntatutkija Juhani Vähämäki kirjoittaa työn ja elämän, niin kutsumamme työelämän, haasteiden ja panosten kohtaamattomuudesta tekstissään “Taiteilija, tutkija, toimittaja,free-lancer: Muistiinpanoja uusien professioiden taustoista ja mentaliteetista”. Voiko työ yhä kannatella tekijäänsä vai onko työntekijästä tullut vain työnsä ja samalla elämänsä ylläpitäjä, päivittäjä?

Taiteilija, tutkija, toimittaja, free-lancer: Muistiinpanoja uusien professioiden taustoista ja mentaliteetista

Kapitalismin nykyisessä vaiheessa tuotannon ja työn ytimessä ovat inhimilliset suhteet, niiden muokkaaminen ja muuntaminen tuottaviksi ja niiden pakottaminen osaksi pääoman arvonlisäystä.  Ihmisen tuottaminen elävänä, ajattelevana ja yhteiskunnallisena olentona siirtää tuotannon painopisteen työteliään, terveen, pitkään töissä jaksavan, jatkuvasti uudelleen koulutetun ja halulla uutta oppivan kulttuurisesti aktiivisen mutantin luomiseen.  Koulutus ja tutkimus, taide ja kulttuuri ovat kapitalismille asumaton ja hedelmällinen maa, joka on valloitettava ja tehtävä tuottavaksi. Kuten aikoinaan Amerikan intiaaneilla, taiteilijoilla ja tieteilijöillä ei ole oikeutta maahansa, tuotantovälineisiinsä,  älyynsä, koska he eivät tee työtä, hoida ja viljele järjestelmällisesti kykyjään, vaan tyytyvät poimimaan sen, mitä maa muokkaamatta kasvattaa.

Ihmisen supistaminen sieluttomaksi, persoonattomaksi työteliääksi ruumiiksi on ollut kaikkien totalitaaristen järjestelmien ja moraalioppien tavoite. Kapitalismi ja ennen kaikkea sen nykyinen muoto, jossa ihminen pelkkänä elävänä olentona pakotetaan varallisuutta tuottavaksi näyttää liki onnistuvan tässä alistajien vuosituhantisessa unelmassa.

Työn ja elämän erottamattomuus, työ elämänä ja elämä työnä , ylipäätään työn näkeminen elämän sieluna, luonnehtii kaikkia uusia ”professioita”.  Esimerkkinä elämän ja työn sekoittumisesta ovat toimineet tutkijan, taiteilijan ja toimittajan työt.

Tutkija työn kohdalla voimme jo puhua työn todellisesta sisällöllisestä alistamisesta pääoman arvonlisäykselle: metodologian ylivalta, tutkimusprosessin  vaiheiden osittelu ja hierarkisointi, kirjoittamisen ja tutkimustulosten standardisointi,  laatuprosessit, auditoinnit  ja muut vastaavat ovat muuttaneet perin juurin sekä tutkimusprosessia työprosessina, tutkijoiden keskinäisiä suhteita, tutkijoille tuottavina työläisinä asetettuja vaatimuksia ja tutkimuksen kohdistuvia vallankäytön muotoja. Muutos on vastaava – vaikka ei samanlainen – 1900-luvun alussa tapahtuneen työprosessin taylorisoinnin kanssa, kun itsenäinen ja periaatteessa koko tuotantoprosessin kulun hallitseva työläinen, jolla oli  omaa tietoa koko valmistusprosessista, korvattiin vain jonkun sen osan suorittavalla ammattimiehellä. Oman tiedon vieminen niin työläiseltä kuin tutkijalta, merkitsee hänelle itsenäisyyden supistumista, oman harkinnan ja päätöksentekokyvyn sekä kokemuksen mitätöimistä ja sitä kautta voimatonta työmarkkina-asemaa. Sama on tapahtumassa taiteen piirissä, vaikka siellä onkin nähtävissä vielä  sitä, mitä Marx nimitti muodolliseksi alistamiseksi: kapitalisti, rahanomistaja ei järjestä uudelleen koko tuotantoprosessia ja investoi uusiin koneisiin, vaan pelkästään yhdistelee ja käyttää hyväkseen jo olemassa olevia  tekemisen tapoja.

Huolimatta siitä, että tutkijan tai taiteilija työ yritetään muokata miksi tahansa työksi, on siinä edelleen jäänteitä kutsumuksesta. Puhuessaan politiikasta kutsumuksena Max Weber (Politik als Beruf) sanoo paljon myös tutkimuksen ja taiteen tekemisestä kutsumuksena. Weberin mukaan “mahdollista ei koskaan saavutettaisi, jos ei pyrittäisi mahdottomaan”, ja “vain se, joka on varma, että hän ei muutu yhtään pienemmäksi, vaikka maailma, joka hänen näkökulmastaan on typerä tai vulgaari sille, mitä hän haluaa maailmalle tarjota, voi sanoa kaiken tämän edessä: ‘jatketaan, sillä ei ole merkitystä’, vain tällaisella ihmisellä on kutsumus politiikkaan.” Weberin mukaan kypsän ihmisen ohjenuora on “en voi toimia muuten, en voi liikkua tästä”. Hän on ihminen, joka voi sanoa maailmalle kuivasti ei ja ottaa vastuun pohjiaan myöten  omasta itsepäisyydestään tietäen, että se ei häntä pelasta. Vain itsepäisyys irrottaa passiivisuudesta, saa raivostumaan ja toimimaan. Juuri samaa itsepäisyyttä ja piittaamattomuutta oman ajan tarpeista ja valmiiden mielipiteiden houkutuksista tarvitaan taiteessa ja tutkimuksessa silloin kun se on kutsumus ja velvollisuus. Mutta kutsumus ja velvollisuus eivät ole moraalisia tai uskonnollisia termejä. Niissä on kyse vastaamisesta johonkin sellaiseen joka tulee olemassa olevan ja nykyisen ulkopuolelta ja joka tekee nykyisyydestä ohimenevää.

Kapitalismin kannalta ongelma on tottelemattomuudessa, kieltäytymisessä, siis yksilön vapaudessa. Vapautta ei voi erottaa tiedosta, tietämisestä.  Uudet tiedon jakamisen tekniikat ovat muokanneet tiedon luomisen ympäristöä ja ainakin osin vapauttaneet sen vanhoista tiedon aitaamisen ja aivopesun instituutiosta, kuten yliopistosta, lehdistöstä ja muista tiedon manipulaattoreista. Niiden kautta on avautunut edes jonkinlainen tila yksilön vapaudelle ja tiedon luomisen ja jakamisen autonomialle. Samalla auktoriteetin merkitys ja sitä kautta vanha professionalismi (tutkijuus ja taiteilijuus) on murentunut.  Uuden professionalismin syntyminen ja kehittyminen tapahtuu tässä tilassa.

Työn ja elämän sekoittumisella on esihistoriansa. Uudet ammatit, ”professiot”  ja professionalismi (eikä ole sattuma, että kyse uskonnollisesta termistä, jolla tarkoitetaan julkista tunnustamista, uskonnollisen tunteen näyttämistä ja uskon seuraamista)  ovat uskonnollinen ilmiö. Sen juuret ovat syvällä keskiaikaisten luostareiden käytännöissä. Luostarielämää käsittelevissä teksteissä tulee esiin muutos, joka vaikuttaa sekä oikeuteen, etiikkaan että politiikkaan ja jota ilman moderni poliittinen ja eettis-oikeudellinen rationaalisuus olisi mahdotonta ajatella:”…harvoin on huomattu, että…luostarielämä toteutti yhteiselämän muotojen täysin moraalisissa ja uskonnollissa tavoitteissa munkkien olemassaolon ajallisen jaksotuksen, jonka ehdottomuudella ei ollut edeltäjiä klassisessa maailmassa, mutta jota myös täydellisessä ehdottomuudessaan ei kenties ole verrattavissa mihinkään moderniin instituutioon, ei edes tayloristiseen tehtaaseen” (G. Agamben, Altissima povertà) Luostarin yhteiselämälle luonteenomainen elämän ajallinen jaksottelu pyhittää  munkin koko elämän viraksi, työksi, joka pienimmissäkin yksityiskohdissaan ylistää Jumalan kunniaa ja pyhittää siten koko elämän. Työn ja elämän toisiinsa sekoittuminen tekee työstä kultin, jota harjoitetaan vailla lepoa ja armoa. Enää ei riitä, että teet työsi, vaan sinun on saatava siitä tunnustus, tulla tunnustetuksi ja tunnustettava panevasi siihen koko elämäsi.

Walter Benjamin kirjoittaa jälkeen jääneessä fragmentissaan, joka on otsikoitu ”Kapitalismi uskontona”, että ”kapitalismia voidaan tarkastella uskontona, ts. kapitalismi toimii nykyisin niiden samojen huolten, kärsimysten ja levottomuuksien rauhoittajana, joihin niin sanotut uskonnot aiemmin vastasivat”. Benjaminin mukaan kapitalismin uskonnollisesta rakenteesta voidaan havaita kolme piirrettä: se on kulttiuskonto, jossa kaikella on merkityksensä vain välittömässä suhteessa kulttiin.  Se ei siis tarvitse mitään erityisiä dogmeja, minkäänlaista teologiaa. ”Tähän kultin konkretisoitumiseen kietoutuu myös toinen kapitalismin piirre: kultin jatkuva kesto.”  Benjamin kirjoittaa: ”Kapitalismi on kultin harjoittamista sans rêve et sans merci. Kapitalismissa ei ole ”arkipäiviä”. Jokainen päivä on juhlapäivä suureellisten palvelusmenojen suorittamisen ja palvonnan äärimmäisen rasituksen kammottavassa mielessä. Kolmanneksi tämä kultti tekee velalliseksi. Kapitalismi on luultavasti ensimmäinen uskonto, joka ei pyri anteeksiantoon vaan velallisuuteen ”.

Benjamin myös sanoo, että ”yritys todistaa tämä kapitalismin uskonnollinen rakenne, ei vain uskontoon perustuvana ajatusrakennelmana (kuten Weberillä) vaan olennaisesti uskonnollisena ilmiönä, johtaisi vielä nykyään epämääräisen, yleisen väittelyn harhapolulle. Emme kykene kiristämään verkkoa, johon olemme juuttuneet. Myöhemmin tästä tullaan kuitenkin saamaan yleiskuva ”. Ehkä kykenemme jo hieman kiristämään verkkoa. Nykykapitalismille yhteiskunnalliset suhteet, sosiaaliset siteet ihmisten välillä eivät ole enää ulkoisia tai haitallisia siinä mielessä kuin teollisessa kapitalismissa, joka eliminoi tuotannosta vanhat tavat tehdä työtä,  yksittäisten työläisten kokemuksen, työntekijöiden keskinäisen kommunikaatio tuotannon aikana ja mahdolliset sukulaisuuden ja yhteenkuuluvuuden sidokset työntekijöiden kesken, koska ne olivat uhka itse tuotantoprosessin jatkuvuudelle. Tästä eliminoinnista siirryttiin 70 –luvulta lähtien hyödyntämään yhteistyökykyjä, työntekijöiden keskinäistä vuorovaikutusta ja kommunikaatiota tuotannossa (toyotismi) ja alettiin myöhemmin korostaa  kommunikatiivisten kykyjen, sosiaalisuuden, oppimiskykyjen merkitystä kaikessa työssä (1990 –luvulta lähtien), niin nyt olemme siirtyneet jo uuteen vaiheeseen.  Ihmiselle luonteenomaiset, lajityypilliset  taipumukset kieleen, vuorovaikutukseen, kommunikointiin, merkityksen luomiseen eivät ole enää ulkoisia riiston ja kolonisaation kohteita kapitalistiselle tuotantoprosessille.  Ne eivät ole enää annettua yhteistä, ”luonnon lahja”, jota voidaan käyttää tuotannon tehostamiseen. Nykykapitalismi on tehnyt yhteisöstä, yhteisestä (luonnosta) pääasiallisen tuotteensa. Benjaminin ennustuksen mukaisesti kapitalismi tuottaa yhteisöä, yhteistä, sosiaalista sidettä velkana ja syyllisyytenä, riippuvuutena ja velvollisuutena. Eikä se tuota niitä pelkästään epämääräisinä tuntemuksina, vaan konkreettisena alistamisena.  Se ei siis pelkästään ota annettua yhteistä haltuunsa, alista tai aitaa sitä. Jokaisen yhteistä ja ”commonseja” koskevan tutkimuksen  olisi otettava tämä huomioon ja raivattava tila velattomalle elämälle vailla velvollisuuksia ja vailla syyllisyyttä.

Konsultoinnin ja freelancer-työn juuret johtavat luokattoman yhteiskunnan ideologian kahteen haaraan: 1900-luvun alun Yhdysvalloissa haluttiin kynsin hampain eroon vanhan mantereen luokkayhteiskunnasta. Oli rakennettava keskiluokan kansakunta ilman aristokraatteja ja proletaareja. Väline siihen oli osaamisen ja kykyihin perustuva ”professionalismin kulttuuri”. Samoihin aikoihin nuoressa Neuvostoliitossa rakennettiin yhteiskuntaa ilman luokkavastakohtia ja siihen tarvittiin neutraalia asiantuntijuutta. Yhdysvalloissa näyttämölle astui konsultti, bolsevistisella  Venäjällä teknokraatti. Siinä uusien osaajiemme esi-isät. Heidän historiansa on nykyisen työn esihistoriaa.

Perinteisen suojatun ammatin harjoittaja (tutkija yliopistossa, ”etabloitunut” taiteilija, journalisti) katsoo nenänvarttaan pitkin uusia professionaaleja, tietotyöläisiä, joiden tuotoksista puuttuvat  ”journalistiset kriteerit”, tekninen peruskoulutus ja pitkä alistumisen ja kieroon kasvamisen taimivaihe. Heille nämä ovat lyhytjänteisiä ja moraalittomia palkkionmetsästäjiä, palkkasotureita, jotka ovat valmiita palvelemaan ketä tahansa herraa.

He hyväksyvät herransa valinnat, yrittävät neuvoa tätä parhaan taitonsa mukaan muovaamaan valintojaan, mutta eivät koskaan kuvittele, että heillä olisi oikeus muuttaa itse valintoja tai ajaa läpi omiaan.

Voi olla, että joku loukkaantuu kun häntä kutsutaan  moraalittomaksi palkkionmetsästäjäksi, mutta sanat kertovat niiden lausujan elitistisestä ja yhteiskunnallisesti suojatusta asemasta, jota yritetään ylläpitää  muita leimaamalla. Tämä elitismi ja muiden ulossulkeminen on hallinnut modernin professsionalismin historiaa: oikeaa tiedettä tekee tieteilijöihin kuuluva, oikeaa taidetta taitelijaseuraan kuuluva, oikeaa journalismia journalismiliittoon hyväksytty. Uusi professionalismi ja uudet tietotyöläiset syntyvät täysin päinvastaisesta mentaliteetista. Sen eetosta ei hallitse elitismi ja nurkkakuntaisuus. 1970-luvulla itsenäisen työn valinneita ajoivat eteenpäin vapauden ja  tasa-arvoisuuden ajatukset, joiden taustalla olivat vaihtoehtokulttuurit ja käytännöllinen kapitalisminvastaisuus eikä instituutioihin, puolueisiin, lehtitaloihin, yliopistoihin tai taiteilijaseuroihin takertunut sisäsiisti ”kriittisyys”.  Pikemminkin liike oli pois instituutioista, pako kaupungeista itsenäiseen elämään. Pako tapahtuu usein nyt sen jälkeen kun kapitalismista ja palkkatyöstä on kokemus. Eettinen periaate on elimellinen osa työtä eikä ole eroa elämän, eetoksen ja  toimeentulon hankkimisen välillä. Tämä ero puolestaan loistaa vanhan professionaalin työssä: etiikan hän hoitaa vapaa-ajallaan  kompensoiden sillä alistumistaan olemassa olevaan.

Tämä anarkistisen ja vapauteen pyrkivän näkemyksen  ansiosta syntyi personal computer ja internet. Pc oli  informatiikan vastakulttuurin keksintö yhtä kaikki kuin paras soft ware on samoista lähteistä peräisin. Ne ovat syntyneet free-lancereiden aloitteesta, eivät yliopistojen, yritysten tai mediatalojen.  Vanha taiteilija-toimittaja-tutkijan professionalismi-ideologia on konservatiivista eikä se suosi uuden keksimistä, vaan keskittyy vanhan kehyksen pönkittämiseen. Nykyisen tietotyöläisen horisontti on paljon laajempi ja paljon avoimempi. Tieto on hänelle keino ja väline tulon saamiseen. Siksi on pelkkää ajanhukkaa kinata, onko hän todellinen taiteilija, tutkija tai toimittaja, moraaliton palkkionmetsästäjä vai herrasmies.

Pikkukunnan kunnanlääkäri tai insinööri on tai oli kuitenkin aina lääkäri ja insinööri. Hän kuuluu samaan säätyyn kuin suuren keskussairaalan kirurgi tai teollisuuslaitoksen insinööri. Moni nykyinen osaaja, konsultti tai freelancer ei kykene kertomaan edes lapsilleen, mitä ihmettä hän tekee työkseen, vaikka hänellä olisi useampikin korkeakoulututkinto. Tutkinto ei kerro juuri mitään hänen työnsä sisällöstä. Kuinka ihmeessä hänen työnsä voisi olla yhteiskunnallisesti arvostettua, jos hän itse ei edes tiedä, mitä tekee? 1900-luvun alkupuolen amerikkalaiset antoivat kysymykseen käytännöllisen ja realistisen vastauksen: rikastu ja tule kuuluisaksi! Jos et voi näyttää, että sinulla on hyppysissäsi jokin erityinen taito ja diplomin takaama ammattikunta, olet markkinoiden armoilla. Sinun on tehtävä itse itsesi! Menestyksen pakko ja darwinistinen selviytymisen ideologia muovaavat myös nykyisten professionaalien ammattietiikan. Kyse ei ole mistään yleisestä älyllisen työn ongelmasta sen enempää kuin moraalisesta ongelmasta, vaan erityisestä uusien itsenäisten ammattien ongelmasta. Yrityksessä palkkatyötä tekevä asiantuntijalla ei ole samoja yhteiskunnallisen arvostuksen saamisen ongelmia kuin freelancerilla tai konsultilla. Hän on töissä ja se riittää. Hänen tulonsa on periaatteessa taattu kustakin yksittäisestä suorituksesta riippumatta. Hänen uransa kulkee todennäköisesti määrättyä ennalta viitoitettua polkua yrityksen sisällä. Uhat ovat itse työsuoritukselle ulkoisia. Niin kauan kuin hän hoitaa hommansa. Freelancerin riskit ovat toisenlaisia, koska menestyksen etiikka on myös kiihoke, joka näyttää menestyksen mahdollisuuden yhteisenä, jokaisen saavutettavissa olevana, kunhan sitä haluaa riittävästi, kunhan omistaa sille sielunsa ja ruumiinsa. Kunhan näyttää ”uskonsa” julkisesti. Vain menestyksen etiikka yhdistää muuten toisiaan vastaan kilpailevia freelancereita ja konsultteja. Se on kangastus, joka vakuuttaa janoisen tutkija, taiteilija tai konsultin siitä, että ihminen on luontojaan kilpailuhenkinen niin bisneksessä kuin arjessa ja sen ihmissuhteissa, seksuaalisista suorituksista lähtien.

Uusien professionaalien, tietotyöläisten työssä yksilöllinen suoritus ja kyky kilpailla taiteen, tieteen ja tiedonvälityksen  avautuvilla uusilla markkinoilla on täysin erottamaton yhteiskunnallisesta arvostuksesta. Työstä tulee kohonneen statuksen paikka, kun se nähdään kekseliäänä, luovana ja riskialttiina  seikkailuna ääriolosuhteissa, joissa jokainen kantaa vastuuta itsestään ja omasta selviytymisestään.  Tämä asenne suorastaan vaatii ottamaan riskejä, koska vain se joka uskaltaa riskeerata ansaitsee  toisten kunnioituksen ja arvostuksen.  Tämä individualistinen ja meritokraattinen ilmasto arvostaa vain niitä, jotka toimivat suunnittelematta, reagoivat välittömästi, suunnittelematta toimintaansa yksityiskohtaisesti, niitä, jotka takertumalla itseensä ja kuvitelmaan omista kyvyistään ryntäävät intoa puhkuen yhteiskunnalliseen epävarmuuteen ja satunnaisesti vaihteleviin tilaisuuksiin. Riskeeraaminen merkitsee heille  sitä, että he ovat mukana, sisällä taistelemassa ja kilvoittelemassa mahdollisesta tunnustuksesta. Jos et uskalla tai osaa riskeerata, olet pihalla. Sinut on tuomittu kadotukseen.

Uuden professionalismin sisällä kulkee edelleen meritokratian illuusio: ”Sanomme, että auktoriteetti on kriisissä, koska siirrymme hierarkkisesta, vertikaalisesta yhteiskunnasta enemmän poikittaiseen, transversaaliin yhteiskuntaan, huomattavassa määrin internetin ansiosta. Kaikki ei kulje ylhäältä alas, siltä joka tietää kohti tietämätöntä. Suhteet kuten vanhemman-lapset, opettaja-oppilas, valtio-kansalainen…on rakennettava uudella tavoin. Vallanpitäjät, jotka olettavat olevansa tekemisissä imbesillien kanssa ovat katoava laji. Uusi tiedon demokratia on tulossa. Nykyään ainoa toimiva auktoriteetti voi perustua vain kompetenssille” (Michel Serres). Ei ole juuri ärsyttävämpää teennäisyyttä kuin on tämä kyvykkyyteen vetoaminen. Meritokratia on tietotyöläiselle kenties pahin ansa: kiitokset ja kohteliaisuus eivät maksa mitään.

Jo 1970-luvulla oli selvää, että älyllinen työ tulee kurjistumaan niin tulojen kuin työsuhteiden näkökulmasta. Mutta yksinkertainen kurjistumisteoria ja ajatukset älyllisen työn proletarisoitumisesta eivät riitä. Monet asiat ovat muuttuneet, koska kurjistuminen on koskettanut myös ennalta arvaamattomia asioita, joiden joukossa itse työläisen mielentila, hänen mentaliteettinsa.  Uudelle professionaalille, tietotyöläiselle markkinat eivät ole pelkästään jotain annettua, vaan jotakin jonka hän luo ja keksii. Siksi ”markkinat”, jolla myydään itseä, omia kykyjään, ovat hänelle paikka yhteiskunnalliselle arvotukselle. Näin tietotyöläisten ja ”uuden keskiluokan”  hakema arvostus kyvykkyydestä, heidän pyrkimyksensä näkyvyyteen taide –ja tiedemarkkinoilla, kompensoi heidän surkeaa palkkaansa ja työolosuhteiden epävarmuutta. Juuri tämä yhteiskunnallisen arvostuksen pakko näyttäisi kahlehtivan uudet professionaalit ja tietotyöläiset olemassa olevaan järjestykseen samaan tapaan kuin kulutus ja kulutustavarat sitoivat perinteisen työväenluokan sitä alistavaan ja riistävään järjestelmään.

Uusilla professionaaleilla ei ole suoraviivaista, ennakoitujen aikomusten mukaisesti kulkevaa  kouluttautumisuraa. Päinvastoin, heidän ”uransa” muistuttaa pikemminkin humalaisen horjahtelevaa kävelyä, jossa tukea on haettu milloin mistäkin käsiin käyvästä. Tämä erilaisten koulutusten, tutkintojen, työtehtävien ja ihmissuhteiden kautta kulkenut horjahtelu on antanut heille tuntuman ja kokemuksen nykyisen työn maaperästä eri muotoineen. Heillä ei ole tietoja, jotka sopisivat vain tarkasti määriteltyyn ammattiin ja sen tilaan. He elävät pikemminkin suhteilla toisiin kaltaisiinsa kuin erityistaidoillaan ja kyvyillään. Heidän auktoriteettinsa on peräisin markkinoilta, ei todistuksista eikä heillä ole käyttöä vanhan professionalismin (taiteilija, tutkija, toimittaja) virkapuvulle, vaan se on pikemminkin este.  Erottava tekijä vanhoista professionaaleista on toiminnan sosiaalinen muoto eikä erikoistuminen: huolimatta siitä, että toimintaan sisältyy vanhoja taitoja ja kykyjä, niitä käytetään uudella tavalla tai pikemminkin täysin uudessa ja erilaisessa ympäristössä kuin alun perin.

Mutta tämä on vain mitalin toinen puoli, näkökulma, joka jää kokonaisuudessaan ”markkinoiden” ja ”kilpailun” sisään.  Todellinen riskin ottaminen ja uskaltaminen ei ole markkinoiden kohtaamisessa, vaan ajattelemisessa toisin. Uskallusta vaatii kieltäytyminen hallitsevasta mentaliteetista, kieltäytyminen markkinajohtajan ja menestyjien jäljittelystä. Todellinen vaara on uuden keksimisessä ja uuden luomisessa  markkinoiden ja olemassa olevien instituutioiden ulkopuolella. On oltava outo, joku joka ajattelee oudosti, ei pelkästään vastaan, vaan pikemminkin ohi tai yli tai ali, joku joka on – Nietzscheä mukaillen – epäajanmukainen.

Kekseliäisyys, innovatiivisuus, uskallus ja luovuus voivat muodostua vain taidosta vähentää toiminnalle vaaran ja uhkien odottamattomuutta. Uuden itsenäisen professionaalin, tietotyöläisen on kyettävä arvioimaan työnsä riskit; sen uhkat ja vaarat eivät voi olla absoluuttisia. Hän ei voi vain hypätä tyhjään, lyödä vetoa tai lotota elämällään. Hänellä on oltava jotain kriteerejä arvioidakseen toimintaansa. ”Toisin” ajatteleminen, Weberin itsepäisyys, ei merkitse pelkkää kieltämistä, välien rikkomista ”tilaajaan”, vaan keinojen keksimistä  tämän pakottamiseksi parempiin  työehtoihin. Toisin ajatteleminen ei merkitse voimista huonommin, vaan tunnetta itsenäisyydestä, oman työn ja työolosuhteiden hallintaa, vaikka taloudellinen voimasuhde näyttäisi toivottoman epäsuhtaiselta. Vaarojen arviointiin riittää oma pää, mutta vaaroilta suojautumiseen tarvitaan samankaltaisessa tilanteessa elävien yhdistymistä.

PhD Nina Laine writes about trust and social capital that trust can produce by making everyday life and interrelations between people run smoother. Laine points out the mutual benefits gained with trust in working environments and outside them. Nina Laine works as a workplace coach and consultant in her own business. Her research interest has been trust in the workplace in Finland and she has contributed a number of writings on the subject. Laine’s doctoral dissertation dealt with trust between superiors and subordinates in the employment setting

FI “Luottamus on aineetonta lainaa” lopussa.

Trust is an invisible commodity

Though trust is not a material substance, it can move mountains. Trust affects human behaviour. When a group of people believe in what they are doing and in each other, their efforts can change the world — at least their part of it. Trust is always future-oriented and hence a progressive force that brings one forward.

Trust is like an intangible asset that we lend to those we deem creditworthy. When people trust each other, they have faith in each other’s words and promises. A person who is trusted can easily get along with others. Trusted people have the effect of getting other people to believe in them and to do things on their behalf. Where there is trust, the ‘daily grind’ begins to flow without friction, both at home and in the workplace. Trust is important for that very reason: it gets things to flow more freely, whether the issue is one’s daily duties or personal relationships.

Trust leverages cooperation

Trust is a prerequisite for almost all collaboration. Time and time again we must put trust in people we know only slightly or not at all. For example, a home remodeller takes a risk when ordering work from a new renovation firm. What if the project runs over schedule, the quality is poor or the handyman vanishes? In business life as well, trust is a currency in high demand, especially in subcontracting. A business must take risks repeatedly if it would prosper and thrive.

For many, globalisation has made the need to cooperate with foreign parties throughout the world a daily reality, and some colleagues may be known only through email or teleconferencing. Still, new relationships of trust must be built, for to keep within the same old circle of contacts is to stifle activity. Growth demands trust.

Risk and trust are inseparably woven together. One could say that trust presupposes risk: for in a completely controlled situation, no trust is needed. Sometimes risks must be taken and we must simply choose to trust despite uncertainties about where things will go. Conscious risk-taking is also a way to enlarge the circle of trust: in deciding to trust, we give the other party the opportunity to prove their trustworthiness.

Good intentions and abilities create trust

So what is it that makes us trust another human being? Consciously or not, we make judgements about people’s sincerity and intent. Trust begins when we feel the other person has good intentions. We can then believe their speech is truthful and that they are benevolent towards us. This is a moral aspect to trust: we trust in people of sincerity and good will, and shun those who deceive.

Interpersonal trust concerns not only good intentions, however, but ability as well. Professional skill, knowledge and knowhow form the groundwork for professional collaboration. We prefer to buy products and services from professionals of trusted ability. No one sitting in the dentist’s chair wants to believe the drilling is being done by a quack. Professional identity is also an ingredient in trust. Lawyers are trusted by other lawyers, and electricians may entrust work to colleagues more easily than to the uninitiated. A shared background and specialised knowledge join people together, whatever the occupation.

Trust between people may focus on particular qualities, and few of us are 100% dependable in everything. Despite being sincere and well-meaning, we may be unreliable in certain areas. John pays all of his debts on time, but he may be something of a gossip and blabber about things that were better unsaid. Jane, on the other hand, can keep other people’s business in confidence, but may forget to make her contributions to the office coffee fund.

 Fairness and competence increase organisational trust

What about organisations — can they be trusted? Just as with interpersonal trust, trust in organisations includes a moral aspect as well as questions of competency. An organisation may be reliable in some things and not in others. A business with superior products and a good labour environment, for example, may have its reputation tarnished by its poor process for handling dismissals.

Organisational trust includes competence as well as fairness. The skill side includes the functionality of the organisational structures, the efficiency of the division of labour and the state of the organisation’s technology and competitiveness. When employees believe in the capabilities of their workplace, they can also be confident it will succeed in future and get through the current challenges. Fairness includes a fair workplace culture, open communication and good personnel management. In a fair organisation, employees trust that the organisation will treat them equitably for the most part, communicate with them openly and justify decisions that are taken. Organisational fairness does not mean that only decisions pleasing to the employees are made, but rather that hard decisions are also made in a spirit of fairness.

An acceptable, but delicate topic

While trust is an acceptable topic for discussion, it is good to make sure at the outset that everyone is talking about the same thing. For example, to trust in another is based primarily on a feeling and a knowledge built up through experience.  Trustworthiness depends on our own behaviour and whether others can depend on it. By increasing the reliability of our conduct, we may increase the trust others place in us. Propensity to trust is, for its part, a personality trait derived largely from one’s formative experiences.

Talking about trust requires sensitivity and diplomacy. To build trust one should find out what factors allowed trust to arise in the past or what is needed to make future trust possible. To build trust, it is often necessary to stress not so much the feeling of trust as the concept of trustworthiness. For example, if we seek the trust of another, we should ask what it is that helps that person to trust in general.

Showing mistrust towards another may trigger a defensive reaction. When lack of trust needs to be discussed, one should speak clearly and unambiguously and describe the specific actions that undermined the trust. It is unfair to simply assert that trust has been lost in a board member, for example, without telling the member what caused it. When a trust deficit has arisen, it is appropriate to ask what kind of feedback had been given earlier. People are generally willing to modify their behaviour if they receive corrective feedback at any early stage.

 Trust shows up in the bottom line

Trust costs nothing, yet it can save considerable sums. Trust between members of a work community is the best means to make the work flow smoothly. In an atmosphere of trust, one’s professional skills and efforts are appreciated, thereby raising one’s motivation. When one does his share, others can rely on him or her to do the job properly. This obviates the need to spend time double-checking and duplicating work. Trust saves time, trouble and money.

Another saving accreditable to trust is a decline in sick leave. The social capital of the workplace, of which trust is a major share, affects employee well-being as well as the workplace atmosphere. Employees who feel trust in the organisation — in their superiors and workmates, and who also feel that they themselves are trusted — are much less prone to take sick time. Such employees want to be seen as trustworthy and try to avoid leaving their workmates and customers in the lurch. When one is attracted to one’s work, one does it regardless of the minor problems.

 Trust means taking the plunge

Propensity to trust is, as said above, a personality trait. However, it can also be a matter of volition: we can choose to trust. To trust may be the wisest course if there is no reason not to. Trust increases our chances of attaining the things we want. Moreover, trusting can do us good. People who generally trust other people tend to feel themselves happier than those who fortify themselves with a cold cynicism. The following may illustrate where taking risks can lead.

A woman on summer holiday was considering buying a carpet from a vendor in the market square. The man didn’t have a carpet in the right colour on hand, but promised he could get one delivered directly to the woman’s home. However, cash payment had to be made immediately. The woman pondered whether to dare pay cash in advance to an unknown merchant in a strange city. She began taking out her billfold in spite of her doubts, however, and the man said with a wink “Never have I been untrue to a lady — in money matters, that is”.

Successful risk-taking strengthens one’s faith in other people. Had the woman hung on to her initial prejudices that the demand for money up front was just a swindle, the merchant would have been denied the opportunity to show that he was a man of his word. The woman also never would have known whether she had made the right choice. As it turned out, she experienced the satisfaction of knowing that she had: the carpet arrived the following week as promised and in exactly the right shade.

 English translation Bill Hellberg

Nina Laine: Luottamus on aineetonta lainaa

FT Nina Laine kirjoittaa luottamuksen ja sen tuottaman sosiaalisen pääoman vaikutuksista arjen sujuvuuteen sekä ihmisten välisiin vuorovaikutussuhteisiin. Tekstissään hän esiin nostaa luottamuksen mahdollistaman molemminpuolisen hyödyn niin työelämässä kuin sen ulkopuolellakin. Nina Laine työskentelee työyhteisövalmentajana ja konsulttina omassa yrityksessään. Hän on tutkinut työelämän luottamusta Suomessa ja kirjoittanut aiheesta useita julkaisuja. Laineen väitöskirja käsitteli luottamusta esimiehen ja alaisen välillä.

Luottamus on aineetonta lainaa

Luottamus on aineetonta, mutta sen vaikutus voi siirtää vuoria. Luottamus vaikuttaa ihmisten käyttäytymiseen. Kun ihmisjoukko yhdessä uskoo tekemiseensä ja toisiinsa, ponnistus muuttaa maailmaa  ̶  tai ainakin lähipiiriä. Luottamus suuntautuu aina tulevaisuuteen, siksi se on eteenpäin vievä voima.

Luottamus on kuin aineetonta lainaa, jonka annamme sille, johon luotamme. Kun ihmiset luottavat toisiinsa, he uskovat toistensa sanoihin ja lupauksiin. Ihmisen, johon luotetaan, on helppoa toimia. Hän saa muut uskomaan itseensä ja tekemään asioista puolestaan. Kun on luottamusta, niin arki sujuu kitkattomasti sekä työpaikoilla että kotona. Luottamus on tärkeää juuri siksi, että se saa arjen rullamaan olipa kyse hoidettavista asioista tai ihmissuhteista.

Luottamus on yhteistyön vipuvarsi

Luottaminen on välttämätön edellytys lähes kaikelle yhteistoiminnalle. Niinpä joudumme toistuvasti luottamaan myös ihmisiin, joita tunnemme huonosti tai ei ollenkaan. Esimerkiksi kotiaan remontoiva ottaa riskin tilatessaan työn uudelta remonttifirmalta. Mitä jos urakka venyy, työn laatu ei miellytä tai timpuri katoaa? Liike-elämässä luottamus on kysyttyä valuuttaa varsinkin alihankintaketjuissa. Kuitenkin riskejä on toistuvasti otettava, jotta bisnes pyörisi ja kasvaisi.

Globalisaation myötä yhteistyö eri puolille maapalloa on monen arkipäivää ja yhteistyökumppanien tunteminen voi olla sähköpostien ja videoneuvotteluiden varassa. Silti uusia luottamussuhteita on rakennettava, sillä pitäytyminen yhteistyössä vain tuttujen toimijoiden kanssa lamauttaa toiminnan. Kasvu vaatii luottamusta.

Riski ja luottamus kuuluvat yhteen. Toisin sanoen luottamus edellyttää jonkinlaista riskiä, sillä täysin kontrolloidussa tilanteessa luottamusta ei tarvita. Joskus on otettava riski ja päätettävä luottaa, vaikkemme ole täysin varmoja, miten asiat tulevat menemään. Harkittu riskin ottaminen on tapa venyttää luottamusta. Kun luotamme, annamme toiselle mahdollisuuden olla luottamuksen arvoinen.

Hyvät aikeet ja osaaminen luovat luottamusta

Entä mikä saa meidät luottamaan toiseen ihmiseen? Arvioimme toisessa ihmisessä, tietoisesti tai tiedostamattamme, hänen vilpittömyyttänsä ja hyväntahtoisuuttansa. Luottamus syntyy, kun koemme, että toisella ihmisellä on hyvät aikeet. Tällöin uskomme toisen puhuvan totta ja luotamme siihen, ettei hän tietoisesti halua aiheuttaa meille mitään pahaa. Tämä on luottamuksen moraalinen puoli: Luotamme vilpittömiin ja hyvää tarkoittaviin ihmisiin ja välttelemme vilpillisiä.

Ihmisten väliseen luottamukseen tarvitaan hyvien aikeiden lisäksi osaamista. Ammattitaito, tieto ja kyvykkyys ovat pohja, jolle ammatillinen yhteistyö rakentuu. Ostamme mielellämme tuotteita ja palveluja ammattilaisilta, joiden osaamiseen luotamme. Hammaslääkärin tuolissa makaavaa helpotta kun tieto siitä, ettei pora ole valehammaslääkärin käsissä. Lisäksi ammatti-identiteetti luo luottamusta. Lakimies luottaa lakimieheen, mutta myös sähköasentaja luottaa työasioissa helpommin kollegaansa kuin sähköasioihin vihkiytymättömiin. Yhteinen tausta ja osaaminen yhdistävät, olipa ammatti mikä tahansa.

Ihmisten välinen luottamus kohdistuu eri asioihin, ja harva meistä on 100% luotettava. Voimme olla vilpittömiä ja hyvää tarkoittavia, mutta silti epäluotettavia joissain asioissa. Lasse voi muistaa maksaa velkansa takaisin ajallaan ja sentilleen, mutta puheliaana miehenä hän saattaa joskus juoruta jotakin ohi suunsa. Liisa taas vaikenee muiden asioista kuin hauta, mutta unohtelee keneltä on milloinkin vipannut muutaman euron kahviin.

Oikeudenmukaisuus ja kyvykkyys lisäävät luottamusta organisaatioon

Entä voiko organisaatioihin luottaa? Samoin kuin ihmistenvälisessä luottamuksessa, organisaatioihin kohdistuvassa luottamuksessa on mukana moraalinen puoli ja osaaminen. Organisaatio voi olla joissain asioissa luotettava ja joissain ei. Esimerkiksi yrityksessä voi olla huipputuotteet ja hyvät työolosuhteet, mutta heikosti hoidettu irtisanomisprosessi, joka tuo huonoa mainetta.

Organisaatioihin kohdistuvaan luottamukseen kuuluu mm. oikeudenmukaisuus ja kyvykkyys. Organisaation kyvykkyyttä ovat mm. toimivat rakenteet, tehokas työnjako, teknologia ja kilpailukyky. Kun työntekijä uskoo työpaikkansa kyvykkyyteen, hän luottaa sen kykyyn menestyä jatkossa ja selviytyä nykyhetken haasteista. Oikeudenmukaisuutta ovat reilu kulttuuri, avoin viestintä ja hyvä henkilöstöjohtaminen. Oikeudenmukaisessa organisaatiossa työntekijät luottavat organisaation kohtelevan heitä pääasiallisesti reilusti, keskustelevan heidän kanssaan ja perustelevan päätöksiään avoimesti. Organisaation oikeudenmukaisuus ei tarkoita, että se välttämättä tekisi työntekijöitä miellyttäviä päätöksiä, vaan että ikävätkin päätökset tehdään reilun pelin hengessä.

Luottamus on hienovarainen, mutta sallittu puheenaihe

Luottamuksesta on lupa puhua, mutta ensin on hyvä varmistaa, että kaikki puhuvat samasta asiasta. Esimerkiksi luottamus ihmisten välillä on ennen kaikkea tunnetta ja yhteisille kokemuksilla rakentunutta tietoa. Luotettavuus riippuu siitä, miten itse toimimme ja onko käyttäytymisemme muiden mielestä luotettavaa. Lisäämällä omaa luotettavuuttamme voimme saada enemmän luottamusta muilta. Luottavaisuus on persoonallisuuden piirre, johon myös kasvukokemukset vaikuttavat vahvasti.

Luottamuksesta keskusteleminen vaatii taitoa ja hienovaraisuutta. Luottamusta lisäävät kysymykset kartoittavat mikä on auttanut luottamaan aikaisemmin tai mitä jatkossa toivotaan, jotta luottaminen on mahdollista. Kun halutaan parantaa luottamusta, on usein tarpeen panostaa luottamuksen tunteen sijasta luotettavuuteen. Esimerkiksi jos haluamme toisen ihmisen luottavan meihin, on hyvä kysyä mikä auttaisi häntä luottamaan.

Epäluottamuksella osoittelu voi saada puolustusreaktion päälle. Jos epäluottamuksesta on tarve puhua, on oltava selkeäsanainen ja kuvattava ymmärrettävästi luottamuksen vienyt toiminta. On epäreilua sanoa, että esimerkiksi hallituksen jäsen on menettänyt luottamuksensa, jos hänelle itselleen ei kerrota syytä. Jos luottamuspula on päässyt syntymään, on asiallista kysyä millaista palautteenanto on ollut aikaisemmin. Yleensä ihmiset ovat valmiita korjaamaan toimintaansa, jos saavat palautetta ajoissa.

Luottamus näkyy viivan alla

Luottamus ei maksa mitään, mutta voi säästää huomattavia summia. Esimerkiksi työyhteisöissä toisiin luottaminen saa parhaimmillaan työn luistamaan. Luottamuksen ilmapiirissä toisten ammattitaitoa ja panosta arvostetaan, mikä lisää motivaatiota. Kun yksi hoitaa osansa, muut voivat luottaa siihen ja turha tarkistaminen tai päällekkäinen työ jää pois.  Luottamus säästää aikaa, vaivaa ja rahaa.

Toinen luottamuksen tuoma säästö on sairauspoissaolojen pieneneminen. Työyhteisön sosiaalinen pääoma, jonka merkittävä tekijä on luottamus, vaikuttaa työhyvinvointiin ja työilmapiiriin. Kun työyhteisön jäsenet kokevat, että organisaatioon, esimiehiin, työkavereihin ja heihin itseensä luotetaan, kynnys jäädä sairauslomalle on korkea. Halu olla luotettava näkyy siinä, ettei omia työkavereita ja mahdollisia asiakkaita haluta jättää pulaan. Kun työssä on imua, sinne tullaan pienistä vaivoista huolimatta.

Luottaminen on heittäytymistä

Kuten edellä mainittiin, luottavaisuus on persoonallisuuden piirre, mutta se on myös tahdon asia: voimme päättää luottaa. Jos ei ole mitään syytä miksi ei kannata luottaa, niin luottaminen voi olla viisaampi ratkaisu. Luottaminen lisää mahdollisuuksiamme saavuttaa haluamiamme asioita. Lisäksi luottaminen tekee meille hyvää. Ihmiset, jotka pääsääntöisesti luottavat muihin ihmisiin, kokevat itsensä onnellisemmiksi kuin kyynisemmällä asenteella varustetut henkilöt. Seuraava esimerkki kertoo, mihin riskinottaminen voi johtaa.

Nainen halusi kesälomareissullaan ostaa torikauppiaalta maton. Koska kauppiaalla ei ollut sopivan väristä mattoa matkassa, hän lupasi toimittaa maton asiakkaalle suoraan kotiin. Matto piti kuitenkin maksaa käteisellä jo tilausvaiheessa. Nainen mietti, uskaltaako antaa maksun käteen tuntemattomalle torikauppiaalle ja vielä vieraalla paikkakunnalla. Naisen kaivaessa rahojaan lompakosta torikauppias iski silmää ja tokaisi: ”Ikinä en ole naista raha-asioissa pettänyt, muuten kyllä”.

Onnistuneen riskinoton jälkeen ihmisen usko siihen, että muihin kannattaa luottaa, vahvistuu. Jos edellisen esimerkin naisen ennakkoasenne olisi ollut, että etumaksua pyytävä torikauppias vain huijaa, niin kauppiaalle ei olisi tarjoutunut tilannetta osoittaa olevansa sanojensa mittainen mies. Samalla nainen olisi jäänyt vaille iloa siitä, että hänen valintansa luottaa osui oikeaan. Matto nimittäin saapui seuraavalla viikolla sovitusti ja oli juuri oikean värinen.

Dear Friend,

Welcome to the Backlight Photo Festival 2014 Blog

The idea of this blog is to open and strengthen the forthcoming Backlight theme and the festival structure with shared knowledge. For the blog Backlight will invite writers and researches from different professional and cultural backgrounds to provide a text related to the festivals theme (widely understood as “trust”). The blog contributes as a kick-off for the main event and functions as a two-way channel between the Backlight team, artists, other professionals and the audience.

The blog is based on openness and we want to encourage people to participate already in the very beginning. By combining artist involvement, audience and different viewpoints in early stage Backlight wants consciously to widen its role from platform provider to a continuous dialogue-natured event. The blog is open for comments, suggestions and conversation.

Please do not hesitate to participate!

The blog is a sincere attempt to make the event a shared and interactant experience from early stage by providing guidelines and impulses for the open call (in the end of 2013) of the Backlight Photo Festival 2014.

The following introduction to the theme is a result from conversations between the signer and visual artist/curator Jussi Koitela (FIN) during the summer 2012.

Backlight 2014

The 10th edition of Backlight Photo Festival (Tampere, Finland) will be in fall 2014. Backlight continues the triennials tradition with focusing on social themes; relations between individuals, communities and societies. Backlight 2014 wants to provide thematically and functionally a platform for research and discussion about trust and how trust and dependencies create tensions and shape cohesion in modern societies.

About the theme

Backlight 2014 seeks visual forms for forces of survival, holding us together and apart in the world where we have productized trust and knowledge to tradable goods and left the ones who cannot afford it or do not “deserve” it to cope with indifference, confidence and ignorance. What can we still relay on?

How do these things come visible and how they are seen and used in present societies and contemporary photography? What has photography as an act to do with trust? What is photography but a tool of asking acceptance, asking to be trusted? The roles of the societies in Europe have rapidly changed due to economical uncertainty. Dissatisfaction and fear can be sensed in all layers of societies. Permanent is no longer in use. Global unbalance is feeding dependencies that will hardly be reciprocally dealt. Even so called welfare states are loosing their abilities to take care of their citizens equally as global problems turn into local. Can we still grab and count on mutual dependencies when balancing with order and bearing of uncertainties? Are we piling up societies through our actions or are the societies piling us up as replaceable steps for its purposes?

Trust is a form of social capital accumulating from private relations to voluntarily formed groups, associations and social clubs to established institutions. Shared interests and seriousness of the business, the higher stakes shape trust in the markets to reliability and credibility. Credibility is amiable, credibility is power. Power to start dividing us to good and bad, trustworthy and not, proper EU-citizens, we and the rest. We accept and welcome all the currencies for gambling when straining trust by the clauses of economy. Is it the need of minimalizing the damages what in the end keeps us together? Can we then build trust on experienced fairness? Honestly, we are not seeking for shared equal balance. Balance is a stable state that leads nowhere, competition is a healthy process keeping the world turning. Unfortunately there is not much left to compete and the eager we get. The fear of loosing or even sharing what we have gained prevents us from interfering with the far or unknown. Actually the very same forces [trust, love, fear, sense of belonging, emotional ties, dependencies, hope, money, suspicious, values, isolation, religion, poverty, shared history, duty, identities, addictions, comfortableness, reliability (...)] that hold us together hold us back and separate us in our European dream, which hardly no longer is a dream to anyone in it.

Still in parallel with the lack of necessaries and consequences of undone grows new variety of entities with yet uncovered potential. People are forming small open communities for their own sake and purposes, communities basing on voluntary belonging and trust. Trust is something we can not decide nor deny despite our conscious and unconscious attempts. Trust is being vulnerable and yet it can be felt as an alternative to dependency and control. Trust makes tomorrow easier to handle already today by making life predictable, reliable as a weather forecast.

The title for the next Backlight Photo Festival will be announced later. At the moment the event goes under a working title “Holding Cohesion”.

Backlight is warmly welcoming old and new friends to participate with comments and images and to build up trust together. How to build trust and confidence with each other, with photography and as a photography festival? Please share your views with us…

Please note that Backlight cannot oversee or take responsibility of the possible misuse of material send to the blog. Therefore if sharing images or quotes please mention the source and keep up good manners with the copyright.

With open arms and mind

Tuula Alajoki

project manager

tuula.alajoki (at) backlight.fi